Susivaaran 20 000 hehtaarin kokoinen Osaran aukea pullistelee pikkutukkia ja kuitupuuta. Ennustukset puuttomasta ikitundrasta kompastuivat kovan metsänkasvun jalkoihin.
Posion ja Pudasjärven kuntien rajamailla Susivaarassa sijaitsee Suomen tunnetuin Osaran aukea. Kyseessä on yli 20 000 hehtaarin avohakkuuala, joka tunnetaan lajissaan Euroopan suurimpana.
Metsähallituksen tiimiesimiehenä Pudasjärvellä työskentelevä Jorma Kouva varttui Susivaaran savottakeskittymän äärellä Kouvan kylässä. Hän kertoo, että useista pienemmistä avohakkuuleimikoista liikkeelle lähteneet radikaalit avohakkuut lopulta yhdistyivät toisiinsa, näin syntyi Susivaaran Osaran aukio.
Kyytiä saivat ikivanhat vajaatuottoisiksi harsitut kuusikot, jotka osaroitiin säälimättä laidasta laitaan. Justeeraus ja pöllinajo sekä uitto tarjosivat työtä noin 500 rintamamiehelle hevosineen pian siviiliin passituksen jälkeen.
”Suomi tarvitsi kipeästi rahaa muun muassa sotakorvauksiin – ja sodasta palanneet tarvitsivat työtä”, Kouva kertoo.
Nuorukaisen mieleen syöpyivät huimapäiset kulotukset ja viikkokausia savua ilmoille suitsuttaneet metsäpohjat, nokisista ja mustanpuhuvista kulotusporukoista puhumattakaan.
”Yhdellä kertaa kulotettiin jopa 600 hehtaarin aloja, siinä oli punakukolle tannerta, missä tömistellä. Kyläläiset ja lähes kaikki muutkin olivat aivan varmoja, että moisen hävityksen jälkeen paikalle ei synny metsää ikinä.”
Metsä kieltäytyi kasvamasta
Yleinen mielipide kääntyi suurhakkuita vastaan sitä hanakammin, mitä pahemmin metsänviljelyssä epäonnistuttiin, monet uudistusalat istutettiin useaan kertaan. Puheet autiomaasta ja puuttomasta tundrasta saivat jalansijaansa myös valtakunnan päättäjien keskuudessa.
Metsänuudistaminen olikin vielä odotettuakin hankalampaa etenkin 310 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevalla Kortepalon savottakeskittymän alueella.
”Kuusen maille viljeltiin mäntyä, eikä siementen alkuperä ollut läheskään aina pohjoisen oloihin soveltuvaa. Myös routiminen, vesakoituminen ja kylmät kesät haittasivat kasvua”, Kouva kertoo.
Suuret hakkuuaukot olivat alttiita tuulelle, joka paitsi kuivattaa maapohjaa, myös madaltaa lämpösumman kertymää paikallisesti. On tutkittu, että hakkuuaukon pinta-alan kaksinkertaistuessa tuulen vaikutus nelinkertaistuu, talvisin pakkasen purevuus lisääntyy. Kesällä lämmön vähentyminen johtaa väistämättä männyntaimien kasvun heikkenemiseen.
”Yli 300 metrin korkeudella tykkylumi lisäksi katkoi latvoja talvisin.”
Jatkuvan epäonnen takia Metsähallitus luopui avohakkuualojen metsänkylvöstä ja siirtyi koneelliseen maanmuokkaukseen ja kulotusalojen istuttamiseen 1960-luvun lopulla. Uusi maanmuokkausmenetelmä, syväauraus hirvitti kansalaisia samassa määrin kuin takavuosien suuret ”hävitysalat ja tuhopoltot”, mutta seuraavat vuosikymmenet todistivat aurapalteen olevan männylle sittenkin hyvä kasvualusta.
”Vesitalous pysyi kunnossa ja etelän ja lännen puolella palteeseen kertyi lämpöä. Auraus toisaalta tuotti valtavasti lehtipuuvesakkoa, mikä lisäsi taimikonhoidon tarvetta. Nykyään Metsähallitus ei tee aurauksia lainkaan.”
Tukkia kertyy jo pinoiksi
Susivaaran alueen puuston laatu on kaikista uudistamisen vaikeuksista huolimatta nykyisin varsin tyydyttävää, vaikka huippulaatuista puuta saakin hakea. Runkojen keskiläpimitta lähentelee 20 senttimetriä, kasvua on 140–160 kiintokuutiometriä hehtaarilla, kun hakkuukertymä Osaran aikaisissa avohakkuissa jäi selkeästi alle sataan kuutioon hehtaarilta.
”Avohakkuualueen puustopääoma on noin 1,5 miljoonaa kiintokuutiometriä. Puuta on kasvanut siis reilusti enemmän kuin sitä aikanaan hakattiin. Osaran hakkuiden alkuvaiheessa puustoa oli 1,2 miljoonaa kiintoa”, kertoo Kouva.
Ensimmäiset ensiharvennukset tehtiin Susivaarassa kymmenen vuotta sitten. Leimikoista on hakattu vuosittain 10 000–15 000 kuutiometriä harvennuspuuta, työmaat ovat 100–150 hehtaarin kokoisia. Harvennuksissa hehtaarikertymä on ollut keskimäärin 45–55 kuutiometriä, päätehakkuilla poistuma on 140–150 kuutiometrin luokkaa.
Heikkolaatuisimpia metsiä on uudistettu viime vuosina muutamia satoja hehtaareja, niiden uudistaminen tehdään kuusentaimilla mätästettyyn maahan. Parempilaatuisen kasvatusmetsän päätehakkuukierros on aloitettu, ja se viedään päätökseen 20–30 vuoden sisällä. Metsän kiertoaika on korkeintaan 70–80 vuotta.
”Sitten on Osaran metsä nähnyt ensimmäisen kiertonsa. Minäkin voin nähdä päätehakkuut vielä toiseen kertaan, jos elonpäiviä riittää.”
Kouva on hyvillään siitä, että Susivaarasta on varsin kohtuullinen kuljetusmatka Oulussa ja Kemissä sijaitseviin puunjalostuslaitoksiin, jotka nielevät satoja kuormia kuitupuuta päivässä. Sahauskapasiteettia löytyy muun muassa Pölkky Oy:n Taivalkosken ja Kuusamon sahoilta, ja pian myös Kemijärveltä, kunhan Keitele Groupin tytäryhtiön Lappi Timber Oy:n liimapalkkituotanto käynnistyy vuoden vaihteen jälkeen.
Arvokasvua saadaan lannoittamalla
Metsähallitus lannoittaa Susivaaran metsiä vuosittain maakonetyönä, tavoitteena on arvokasvun maksimointi; puuston mahdollisimman nopea järeytyminen kuitupuusta sahapuuksi. Typpeä saavat etenkin toiseen kertaan harvennetut kohteet, jotka ovat jo varttuneet arvokasvun kynnykselle.
Lannoituksen kustannukset ovat 300–400 euroa hehtaarilta, mutta metsän tuotto kattaa kustannukset varsin hyvin.
”Päätehakkuisiin ryhdytään, kun lannoituksesta on kulunut kymmenisen vuotta. Sen kauemmin ei kannata odottaa.”
Metsän käsittelyssä otetaan huomioon metsän monimuotoisuus ja se, että alueen kaikki metsät eivät enää toistamiseen varttuisi uudistamisikään yhtä aikaa. Koska metsät on hoidettu tasaikäisenä, myöskään erirakenteistavaa ylispuuhakkuuta ei voida tästä syystä tehdä.
”Joissakin korpinotkelmissa toki voidaan hyödyntää luontaista kuusen aliskasvustoa uudistamisessa, mutta tällaisia kohteita on melko vähän.”
Metsätiimiä luotsaava Kouva haluaisi suosia Susivaaran metsissä lehtipuusekoitusta. Tähän kehottaa myös Metsähallituksen uusi ympäristöopas, mutta porot ja hirvet pitävät lehtipuuston kurissa varsin tehokkaasti. Alueen puustosta 90 prosenttia on havupuuta, lehtipuiden osuus on kymmenen prosenttia.
Susivaaran Osaran aukealla kasvaa liki 20 senttimetrin vahvuista, 14-16 metrin mittaista metsää.
Ei Osaran vaan Järvisen aukio
Sotien jälkeisiä jyrääviä suurhakkuita on arvosteltu voimakkaasti, eivätkä ne miksikään metsänhoidon malliesimerkeiksi kelpaakaan. Se ei ollut tarkoituskaan. Ennen sotia laaditut varovaiset metsänhoitosuunnitelmat eivät riittäneet valtioneuvostolle, joka painosti Metsähallitusta toimimaan hakkuissa ennen näkemättömällä voimalla.
Uudentyyppiset suurhakkuut hirvittivät monia niitä toimeenpanevia metsäherrojakin; ei ollut pitävää näyttöä siitä, että metsä saataisiin kasvamaan puolen pitäjän kokoiselle pallokentälle, joka lisäksi sijaitsee korkeilla ja kylmillä vaaramailla.
Osaran aukeiden pääarkkitehtina pidetään virheellisesti Metsähallituksen silloista pääjohtajaa N. A. Osaraa. Hänen virkakautensa alkaessa vuonna 1952 olivat radikaalit suurhakkuut jo täydessä vauhdissa. Kysyntää lisäsi Korean sota, joka laukaisi maailman puutavaramarkkinat uudelle radalle vuosina 1951–1952.
Vaikka Osara luovutti suurhakkuille nimensä – lupaa tälle tuskin edes kysyttiin – oli Lapin metsien todellinen hyväksikäyttäjä ja suurhakkuiden isä eräkirjailijana tunnettu metsänhoitaja A. E. Järvinen. Hän oli mies, joka suunnitteli Pohjois-Suomen yli-ikäisten valtionmetsien laajamittaisen parturoinnin ja pani sen täytäntöön tavalla, johon ei oltu totuttu. Kuusikoiden lisäksi kyytiä saivat myös koivikot, joita kiskottiin nurin kahden pillarin väliin viritetyllä reilun tuuman vahvuisella teräsvaijerilla, puut jätettiin lahoamaan niille sijoilleen.
Susivaaran hakkuukeskittymää pienempiä, muutaman tuhannen hehtaarin kokoisia Osaran aukioiksi kutsuttuja avohakkuualoja on Pohjois-Suomessa kymmenittäin ellei sadoittain. Enin osa Osaran aukeista sijaitsee Etelä-Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla, sillä lähes puolet kaikista valtionmetsien hakkuista vuosina 1946–47 toteutettiin Metsähallituksen silloisessa Pohjanmaan piirikunnassa, johon Susivaaran aluekin kuului.
Pohjoisimmat Osaran aukeat löytyvät Sodankylästä, Savukoskelta, Kittilästä ja Kolarista. Arktiseen alueeseen kuuluvassa Metsä-Lapissa uudistamisen ongelmat korkeilla mailla olivat jopa vieläkin vaikeampia kuin Susivaarassa. Lisähaittana oli alueen äärevyys.
Viimeiset hakkuut Susivaarassa tehtiin vuonna 1964, jolloin hevosten tilalla työskentelivät jo traktorit ja siimakoneet. Kun Osaran hakkuutyömaat loppuivat, työväkeä siirtyi töihin Pohjois-Sallaan Tuntsan nokisavotalle.
”Siellä oli edessä hehtaareissa mitattuna lähes samankokoinen savotta kuin Susivaarassa, salamat sytyttivät Tuntsan metsäpalon kesäkuussa 1960”, Jorma Kouva kertoo.
KARI LINDHOLM, teksti ja kuvat
