Hevosvaljakon ajaminen kilpatasolla on tasa-arvoinen laji. Siinä voivat pärjätä eri-ikäiset kuskit, olivatpa he sitten naisia tai miehiä. Mutta kärsivällisyyttä, rohkeutta ja pitkäjänteisyyttä laji vaatii – sekä kuskilta että hevoselta.
Suomenpienhevonen Hessin Vihtori eli Vili seisoo rauhallisesti tallin edessä, kun sitä valjastetaan. Pian se pääsee lämmittelemään ja näyttämään kentällä, mitä kaikkea se osaa. Se on suomenhevonen parhaasta päästä: sympaattinen, ystävällinen, tasainen ja rohkea. Ja tarvittaessa siitä löytyy vauhtia yllin kyllin.
”Suomenhevonen on myötäsyntyisesti hyvä tekemään maatalous- ja metsätöitä; kaikkea, missä tarvitaan vetämistä. Siksi sillä on hyvät lähtökohdat valjakkohevoseksi. Myös suomenhevosen tasainen, mutta rohkea luonne sopii tähän lajiin”, toteaa Leena Kalalahti, 49.
Leena Kalalahti ja hänen miehensä Hannu Kalalahti, 69, omistavat Loimaalla Loimihaan valmennuskeskuksen, joka on erikoistunut hevosten ja ajajien valjakkovalmennukseen. Lisäksi keskuksessa voi harrastaa ratsastusta Suomen Ratsastajainliiton (SRL) hyväksymällä harrastetallilla.
”Olen maalaistalon poika, syntynyt Tyrväällä, mutta viettänyt lapsuuden Ypäjällä. Touhusin lapsena kotona paljon työhevosten kanssa”, Hannu kertoo. Hän työskenteli vuosina 1993–2008 Ypäjän Hevosopiston toimitusjohtajana.
Loimihaan Kalalahdet hankkivat omistukseensa vuonna 2004, jolloin se tunnettiin nimellä Suomenhevoskeskus Loimihaka. Maatilaan kuuluu viisitoista hehtaaria peltoa. Heinää viljellään kahdeksalla hehtaarilla, mikä riittää hevosten ruokkimiseen suurimmaksi osaksi vuotta.
”Alussa siskoni oli vielä mukana, mutta hän jäi myöhemmin pois. Laajensimme keskusta vuonna 2013 ja muutimme nimen Valmennuskeskus Loimihaaksi, koska täällä on muitakin hevosrotuja kuin suomenhevosia”, Leena kertoo. Hän toimii myös opettajana Ypäjän Hevosopistolla.
Leena Kalalahti ja Vili harjoittelevat koulukoetta. Kuskin ja hevosen välinen kommunikaatio korostuu valjakkoajoissa, koska kuskin ja hevosen välillä on etäisyyttä kolme metriä.
Kuski luottaa groomiin
Valjakkoajo on hevosurheilulaji, jonka toi Suomeen vuonna 1986 sipoolaisen Savijärven kartanon isäntä Rolf Simonsén. Lajissa kilpaillaan ajaen yhden tai useamman hevosen tai ponin valjakoilla. Valjakkoajossa hevoset vetävät vaunuja, joista kuski ohjaa niitä ohjien, piiskan ja äänen avulla.
Yhden tai kahden hevosen valjakot tarvitsevat kilpailtaessa yhden groomin eli apukuskin ja nelivaljakko – joita ei Suomessa juuri ajeta – kaksi groomia.
”Groomin työ on urheilijan hommaa, joka vaatii reaktionopeutta ja kehon hallintaa. Vatsa- ja reisilihakset ovat kovilla, kun täytyy pitää vaunut tasapainossa kovassa vauhdissa ja tiukoissa kaarteissa. Apukuski onkin usein mustelmilla, kun saa roikkua kyydissä vaunun kahvoista”, Hannu tietää.
”Lisäksi on seurattava nuotteja, kirjallisia ajo-ohjeita. Voisi sanoa, että kuski antaa groomin haltuun henkensä.”
Vaikka valjakkoajossa ei olekaan kyse ratsastuksesta, toimii laji ratsastusurheilun kansainvälisen kattojärjestön alaisuudessa ja Suomessa SRL:n alaisuudessa.
”Suomessa järjestetään nykyään vuodessa puolisen tusinaa valjakkoajokilpailua, kahdet täällä Loimaalla. Loka-marraskuun ja maaliskuun välisenä aikana kilpailuja ei järjestetä”, Leena kertoo.
”Lajia harrastavien määrää on vähän vaikea arvioida, mutta kilpailevia valjakoita on satakunta. Suomen maajoukkueeseen kuuluu kaksitoista valjakkoajajaa. Valjakkoajon ammattilaisia Suomessa on hyvin vähän.”
RIITTA SAARINEN, teksti
HARRI NURMINEN, kuvat
Lue koko juttu painetusta marraskuun 2015 Maatilan Pellervosta. Tilaajana löydät sen myös Maatilan Pellervon E-arkistosta osoitteesta www.pellervo-e-lehdet.fi.
