Arkea voisi sujuvoittaa monella tilalla kehittämällä karjan käsittelytaitoja ja tekemällä tuotantotiloissa pieniä muutoksia. Eläinkouluttaja Kaisa Hilska toivoo, että navettoja suunniteltaisiin nykyistä enemmän eläinten ehdoilla.
Lietolainen Kaisa Hilska on eläintenkäsittelyn moniosaaja. Työlinjaisten paimenkoirien kasvattamisen ja kouluttamisen lisäksi hänen erikoisalaansa ovat tuotantoeläinten opettaminen ja niiden käytöshäiriöiden ratkaiseminen.
Agrologitutkinnon lisäksi hänellä on eläintenkouluttajan pätevyys, hän on myös perehtynyt etologiaan eli eläinten käyttäytymisen tutkimukseen. Hilska paimenkoirapartioineen on ainoa Varsinais-Suomessa, joka ammattimaisesti etsii ja ottaa kiinni karanneita eläimiä.
Eläinten käyttäytyminen ja oppimispsykologia on kiehtonut Kaisa Hilskaa siitä asti, kun hän hankki ensimmäisen koiransa.
”Minua kiinnostaa syy–seuraus-suhteen ymmärtäminen, ja tästä eläinten kouluttamisessa ja käytöksen analysoinnissa on perimältään kysymys. Eläin ei huvikseen ole ”tottelematon”, vaan se toimii lajilleen tyypillisellä tavalla.”
Nauta ja lammas ovat pakoeläimiä, minkä vuoksi ne kaihtavat vaikkapa varjopaikkoja.
”Jos esimerkiksi ruokintakioski tehdään tummasta vanerista ja valaistus on puutteellinen, eläin vaistomaisesti pelkää työntää päätään pimeään aukkoon. Ratkaisuksi usein riittää, että kioskin valaistusta parannetaan ja kioski maalataan valkoiseksi”, Hilska sanoo.
Pelottavaksi ne saattavat kokea myös esimerkiksi liukkaat pinnat ja käytävien yli vedetyt mustat jatkojohdot, kulkusillan saranat, navettaan tulvivat oudot hajut tai äänekkään robotin. Ongelmaa kannattaa lähestyä eläimen näkökulmasta: mikä laukaisee pelon, mikä on muuttunut olosuhteissa.
Paimennusvietti on kelpieillä voimakas ja motivaatio korkealla – työ on koiran paras palkka. Toimettomana se helposti turhautuu.
MARJA HEIKKILÄ, teksti
JORMA HEIKKILÄ, kuvat
Lue koko juttu painetusta lokakuun 2017 Maatilan Pellervon Eläin-liitteestä. Tilaajana löydät sen myös e-arkistosta osoitteessa pellervo-e-lehdet.fi.
