Anne Kangas ja Jouko Koskela kuulivat utareterveyteen keskittyvässä maidontuottajien pienryhmässä, että on itsestä kiinni, montako utaretulehdusta haluaa. He päättivät haluta nolla, ja pääsivät siihen vuodessa.
Lähtötilanne Siikajoen Ruukissa maitoa tuottavalla nuorella parilla oli Anne Kankaan sanoin kaaottinen.
”Tuntui että koko ajan oli jollakin tulehdus. Jokainen lehmän sairaus tuntuu henkilökohtaiselta epäonnistumiselta. Siksi ne tuntuvat niin pahalta.”
Kankaalla ja Jouko Koskelalla on yhden lypsyrobotin karja. Kun he ryhtyivät maidontuottajiksi pari vuotta sitten, noin kolmasosa lehmistä sairastui utaretulehdukseen joka vuosi. Parikymmentä eläinlääkärin hoitamaa tulehdusta vuodessa tarkoittaa tasaisella rytmillä sairastapausta joka toinen tai kolmas viikko.
Uudet parsimatot ja tilaa maata
Utaretulehdusongelmaan Kangas ja Koskela tarttuivat tosissaan.
Pariskunnan navetta on rakennettu vuonna 2002. Lypsyrobotti otettiin käyttöön kymmenen vuotta myöhemmin.
Kun navetta on vanha, sen parsien mitoitukset ovat sen aikaisten suositusten mukaiset. Karja on pikkuhiljaa kääntymässä holstein-voittoiseksi, vaikka tietoisesti ayrshirejä ei olla hävittämässä. Ne vain häviävät tuotoksessa ja utarerakenteessa holsteineille niin paljon, että vähitellen hävittävät itse itsensä.
”Näki, että lehmillä oli ikävä maata parsissa. Mittasimme lehmiä ja otimme koosta keskiarvon, jonka mukaan niskaputkea nostettiin ylöspäin ja siirrettiin eteenpäin”, Jouko Koskela sanoo.
Vanhat parsimatot olivat kuluneet ja puhki. Virtsa imeytyi niihin. Parsimatot vaihdettiin joustaviksi Kraiburgin Wela-matoiksi.
Lue koko juttu tammikuun 2019 painetusta Eläin-liitteestä. Tilaajana voit lukea sen myös e-arkistosta www.pellervo-e-lehdet.fi.
