Hyvä omavaraisuusaste parantaa sekä sikatilan tehokkuutta että kannattavuutta. Kun sianruoka tulee 90-prosenttisesti omilta pelloilta ja isännän toimesta, niin sikojenhan voi sanoa kasvavan kotiruualla.
Tohmajärveläisen Jarmo Hasusen, 55, arki alkaa normalisoitua, kun lintujen syysmuutto on ohi. Kymmenien tuhansien hanhien ja tuhansien kurkien ylilento saa lintuharrastajat liikkeelle Keski-Karjalassa, mutta aiheuttaa se ylimääräistä liikettä viljanviljelijälle ja sikatilallisellekin.
Maatilan pellot ovat sopivasti reitillä ja sopivan laajaa aukeaa ruokailu- ja levähdyspaikaksi. Siinä saa viljelijä pitää puolensa, että jää sioillekin evästä.
”Tämä vuosi oli kohtalaisen helppo, puinnit saatiin valmiiksi ajoissa”, Hasunen sanoo katseensa sängelle suunnaten. Kaukana metsänlaidassa on vielä valkoinen linnunpelättimen hahmo paikoillaan.
Lintujen hätistelyyn ostettiin Ely-keskukselta yhteislupa. Näillä pelloilla on kaksi siirrettävää ’hahmoa’, jotka nousevat ajastetusti karkottamaan kutsumattomia vieraita. Virtalähteenä on aurinkosähköllä ladattava akku.
Muutama vuosi sitten kurkiparvet aiheuttivat ylimääräisen vaivan lisäksi myös tuntuvia taloudellisia menetyksiä. Hasusen liikevaihto pyörii kolmensadantuhannen pinnassa, joten kymppitonnin menetys on tuntuva vaje.
Vaivanpalkkojaan ei Jarmo Hasunen ole pitänyt tapoinaan laskea. Alle kolmekymppisenä vuonna 1990 kotitilasta vastuun ottanut isäntä tietää, että oma työ ja kekseliäisyys ovat paras tapa parantaa yrityksen tulosta.
Vanhemmat Anja ja Pauli Hasunen olivat vaihtaneet tuotantosuunnan lypsykarjasta sianlihaan pari vuotta aiemmin, sukupolvenvaihdos tehtiin yhtymän kautta hallitusti muutaman vuoden aikana. Vaivannäköähän sekin tietysti vaati, mutta antoi terveen pohjan yrittää.
Nykyinen sikala on niissä samoissa tiloissa, alun alkaen navetaksi rakennetussa ja 80-luvulla uudella karsinoinnilla sikalaksi muutetussa rakennuksessa.
90-luvulla Hasunen isännäksi ryhdyttyään rakensi kestokuivikehallin, jossa kasvoi ”vapaan sian lihaa” eli karsinoita ei ollut. Hasunen muistelee, että ensin meni tosi hyvin, mutta vähitellen eläimet alkoivat riehaantua.
”Sika kiipeää yllättävän ketterästi pehkupaalin päälle ja hyppää sieltä alas.”
Eläinten vilkkaus tuotti myös tuskaa ja tapaturmia, saparonpurentaakin alkoi ilmetä. Lisäksi lihan tarkastusvaiheessa löytyi hintaa alentavia laatuvirheitä esimerkiksi etulapojen rustoista.
Sikala siirtyi entiseen navettaan, johon mahtuu jopa 400 eläintä, jotka ovat 8–10 yksilön karsinoissa. Suurin osa on sopuisaa sakkia, satunnaiset saparonpurijat saavat heti oman yksiönsä.
Vieraallekaan ei huutokuoroa tervetuliaisiksi kuulu. Selityksenä, että eläimet ovat vapaaruokinnassa: niin rehua kuin vettäkin on jatkuvasti saatavilla.
Sikarehut koostuvat pääosin ohrasta, vehnästä ja rypsipuristeesta. Valkuaistiivisteen määrä on saatu pudotettua 20–30 prosenttiin tavallisesta. Lihaan kehittyy rasvaa, mutta kasvattaja muistuttaa sen tarkoittavan myös makua.
RIITTA MIKKONEN, teksti ja kuvat
Löydät koko jutun painetusta joulukuun 2016 Maatilan Pellervon Eläin-liitteestä. Tilaajille lehti on luettavissa myös e-arkistosta osoitteessa pellervo-e-lehdet.fi.
