Muutama vuosikymmen sitten Arvo Kettusta uhattiin syyttää metsän hävittämisestä. Nykyisin häntä pidetään modernina metsänomistajana, jolta eri-ikäisrakenteisesta kasvatuksesta kiinnostuneet kyselevät neuvoja.
Arvo Kettusen tila Petäjävedellä on alkujaan asutustila, jonne hänen lapsuudenperheensä asettui sotien jälkeen 1948. Tilaan kuului tuolloin 44 hehtaaria huonokuntoista metsää, joka ajan tyyliin vaadittiin hakattavaksi. Isä Johannes oli eri mieltä, hän päätti laittaa metsän tuottamaan. Siitä alkoi vuosikymmenten monipolvinen metsätaistelu.
Arvo Kettunen oli jo 1950-luvulla isänsä mukana metsänhoitotöissä, ja kun tila vuonna 1976 siirtyi hänelle, linja jatkui samana; metsästä hakataan vain suurimmat puut ja uutta kasvatetaan valmiista alikasvustosta.
”Harventelen metsääni, kunnes se saavuttaa kahden millin sädekasvun. Sen jälkeen metsä harvenee lopulta niin harvaksi, että alle tulee uusi taimisto, jonka taas harvennan suoraan tukkipuuharvuuteen. Ei tarvitse kasvattaa halpaa kuitua puiden latvoissa”, hän luonnehtii.
Itse asiassa Arvo on vain vaalinut vanhaa suomalaista metsänhoitotapaa, jota toteutettiin vuoteen 1948 asti. Sen jälkeen voimaan tulleen, niin sanotun harsintajulkilausuman mukaan harsintahakkuut ja yläharvennus piti lopettaa.
”Määrämittaharsinta ei ollut metsänomistajien valitsemaa metsänhoitoa, vaan puunostajien kauppatapa”, hän sanoo.
Nyt Kettusen menetelmä on kokenut renesanssin ja se kiinnostaa paitsi metsänomistajia, myös alan ammattilaisia ja tutkijoita.
”Alaharvennusta perustellaan sillä, että se on edullisempaa ja nopeampaa hakata, mutta tukkipuun odotus on ehdottomasti palkitsevampaa. Tuottoa saa tuplasti sen sijaan, että hakkaisi keskenkasvuista.”
Kettusen metsästä löytyy seutukunnan suurin, neljän kuutiometrin mänty.
Sekametsä olisi yliveto
Kettusen havupuuvaltaiset metsät ovat järeitä ja valoisia, ja niissä on monimuotoinen kasvisto; varpukasvit kukoistavat, ja runsaslajinen linnusto on löytänyt metsistä pesimäpaikkansa. Syviä koneuria ei näy, eikä avohakkuiden jälkeisiä ojia, joista valuisi ravinteita vesistöihin. Vesistöjen puhtaus on tärkeä asia Kettuselle, joka on ollut osakaskunnan puheenjohtajana neljäkymmentä vuotta.
”Metsävakuutus minulla on ollut 50 vuotta, mutta sitä ei ole tarvittu sen enempää myrskyjen kuin tuholaistenkaan takia. Kun hehtaarilla on 200 puuta, ei tule vaaraa tyvilahosta – eivätkä myrskyt ole kaataneet ajallaan harvennettuja metsiä.”
Eri-ikäisrakenteinen sekametsä olisi Kettusesta yliveto, mutta hänen vanhoista metsistään ovat lehtipuut lahonneet ajan saatossa.
Syitä, miksi nykymetsissä toteutetaan tiivistä kasvatusta ja nopeaa hakkuuta, on Kettusen mielestä monia: halvan kuitupuun suuri tarve, totutut metsänhoitokeinot, epäröinti uusinta tietoa kohtaan ja miksei ihmisen malttamattomuuskin.
”Ainakaan rahan takia ei kannata hakata keskenkasvuista metsää, kun jatkuvalla kasvatuksella saa paremman tuoton. Jos rahaa tarvitsee, sen verran saa lainaa pankista pienemmällä korolla, mitä metsä tuottaa”, Kettunen huomauttaa.
Hän sanoo ymmärtävänsä, että tasarakenteiset metsät pidetään alkuvaiheessa tiheinä, mutta jatkuvakasvatteisissa metsissä entiset pinta-ala määräykset eivät olleet tarkoituksenmukaisia.
”Jos haluaa nopeasti järeää tukkimetsää, pohjapinta-alat tippuvat. Kun metsä on harvennettu, puilla on enemmän tilaa sekä valoa ja ravinteita, ja ne lähtevät välittömästi hyödyntämään lisääntyneet kasvumahdollisuudet ja järeytyvät.”
Kun metsää aikoinaan verotettiin pinta-alan mukaan, Kettunen sai kelpo hyödyn, kun puuta tuli reippaasti pieneltäkin alalta.
Lue koko juttu lokakuun 2018 painetusta Maatilan Pellervosta. Tilaajana voit lukea koko lehden myös e-arkistossa www.pellervo-e-lehdet.fi.
