Pötsin hyvä tasapaino ja märehtiminen ovat oleellinen osa lypsylehmän terveyttä. Poikimisen aikana lehmät ovat kuitenkin erityisen alttiita ruokinnallisille ongelmille. Kun ruokinta ja olosuhteet ovat kunnossa kuusi viikkoa ennen poikimista ja kuusi viikkoa poikimisen jälkeen, sujuu koko lypsykausi suurella todennäköisyydellä ongelmitta.
Naudalla on neljä mahaa: pötsi, verkkomaha, satakerta eli lehtimaha ja juoksutusmaha. Näistä pötsi, verkkomaha ja lehtimaha muodostavat niin kutsutut etumahat, joissa rehun hajotus tapahtuu siellä asuvan pieneliöstön avulla.
Nauta elääkin molempia hyödyttävässä symbioosissa erilaisten pieneliöidensä kanssa. Se tarjoaa hyvät olosuhteet elää ja vastalahjaksi se saa mikrobien tuottamia haihtuvia rasvahappoja sekä arvokkaita valkuaisaineita. Mikrobit tekevät märehtijöistä ainutlaatuisia kotieläimiä, jotka pystyvät muuttamaan ihmisravinnoksi kelpaamattoman kasviselluloosan meille ihmisille tärkeiksi valkuaisaineiksi.
Lehmän ruokinnassa on siis muistettava, että suurelta osin ruokimme pötsin pieneliöitä. Pötsin tasapaino on näiden mikrobien kannalta elintärkeää. Jos pötsin pH-tasapaino muuttuu liian happamaksi, kaikki mikrobit eivät pysty siellä enää elämään, vaan happamassa ympäristössä viihtyvät bakteerit saavat vallan ja pötsin happamoituminen voi kiihtyä ja normaali toiminta häiriintyä. Pötsin pH ei myöskään saa nousta liikaa, koska liian emäksinen pötsi hankaloittaa mikrobien elämää ja aiheuttaa ongelmia märehtijän terveyteen.
Korkeatuottoisen lypsylehmän vuorokaudesta valtaosa kuluu syömiseen ja märehtimiseen. Syödessään nauta ei juuri ruokaansa hienonna, vaan ravinnon pureskelu tapahtuu märehtiessä.
Kun nauta asettuu lepäämään ja märehtimään, pötsissä osittain sulanut rehu palaa takaisin eläimen suuhun ruokatorvea pitkin märepalana, jonka eläin sitten pureskelee hienoksi.
Samalla kun märehtijä hienontaa ruokaansa, se sekoittaa siihen runsaasti sylkeä. Lypsylehmän elimistö erittääkin paljon sylkeä, normaalisti useita kymmeniä litroja päivässä. Märehtimisen jälkeen nauta nielee vellimäisen ruuan.
Sitten aikanaan rehumassa mikrobeineen kulkeutuu mahojen liikkeiden ansiosta etumahoista juoksutusmahaan, joka vastaa yksimahaisten mahalaukkua. Siellä mikrobit muuttuvat märehtijän ravinnoksi. Juoksutusmahasta ravinto jatkaa matkaansa suolistoon, ohut- ja paksusuoleen, joissa ravintoaineet ja vesi imeytyvät eläimen elimistöön.
Kun nauta asettuu lepäämään ja märehtimään, pötsissä osittain sulanut rehu palaa takaisin eläimen suuhun ruokatorvea pitkin märepalana, jonka eläin sitten pureskelee hienoksi.
Pötsi kunnossa poikimaan
Lypsylehmien ummessaolokautta ei pitäisi nähdä pakollisena taukona kahden tuotoskauden välissä, vaan pikemminkin tärkeänä valmistavana, ensimmäisenä osana uutta lypsykautta. Umpilehmät eivät lomaile, vaan ne toipuvat edellisen lypsykauden rasituksista ja valmistautuvat tulevaan. Utareen maitoa tuottava kudos elpyy ja uusiutuu sekä valmistautuu ternimaidon tuotantoon. Eläimet myös kasvattavat vasikkaansa, valmistautuvat poikimiseen ja nuorena kasvavat vielä itsekin.
Suuri osa poikimisen jälkeen havaituista sairauksista saavat alkunsa jo ummessaolokaudella. Siksi umpilehmien hoidolla, ruokinnalla ja olosuhteilla on suuri merkitys koko karjan terveydelle.
Umpilehmät tulisi pitää omassa ryhmässään, omalla ruokinnallaan ja stressittömissä oloissa. Niillä ei saa olla nälkä, ja ne tarvitsevat tarpeeksi tilaa sekä mukavan makuupaikan levätäkseen ja märehtiäkseen riittävästi.
Umpikaudella kasvava vasikka vie vatsaontelosta koko ajan enemmän tilaa ja pötsin tilavuus auttamatta kutistuu. Jos rehuannosta samaan aikaan rajoitetaan, ei pötsiin heti poikimisen jälkeen mahdu paljoa karkearehua. Kun lehmä poikii ja alkaa herumaan, olisi kuitenkin eduksi, että se pystyy syömään mahdollisimman paljon karkearehua. Siksi syömistä on saatava harjoitella myös umpikaudella.
Umpilehmät tarvitsevat oman, rehuanalyyseihin perustuvan ruokintasuunnitelman, jossa otetaan huomioon nälän tarpeen tyydyttyminen. Rehun tulee olla riittävän kuitupitoista ja matalaenergistä sekä hyvälaatuista, jotta se täyttää ja tarjoaa kaikki tarvittavat ravinteet, mutta ei lihota.
Kipu sorkassa on yleinen ja vaikea vaiva alkulypsykauden aikana.
Kivunehkäisy kannattaa
Poikineen lehmän pitää olla mahdollisimman terve ja kivuton, jotta ruoka maistuu ja märehtiminen sujuu. Syömiseen on myös oltava riittävästi aikaa.
Samoin märehtimiseen tarvitaan mukava paikka ja aikaa. Kun lehmä märehtiessään pureskelee rehua, se sekoittaa siihen sylkeä, jonka yksi tärkeä tehtävä on puskuroida mikrobien elintoiminnoissa syntyviä happamia yhdisteitä. Jos märehtiminen estyy, sylkeä ei sekoiteta rehuun tarpeeksi, ja pötsin pH voi alkaa laskea. Tämä altistaa pötsin happamoitumiselle.
Kipu voi estää märehtimistä. Poikimisen aikaan ja heti sen jälkeen on lukuisia asioita, jotka voivat aiheuttaa lehmälle kipua; utare kasvaa, vetimet voivat kipeytyä lypsystä, kohtu palautuu, alusta voi muuttua umpiosaston lattiaa kovemmaksi käyden sorkkiin ja niveliin, ja eläin voi myös sairastua. Usein poikimisen jälkeen koettu kipu aiheuttaa haitallista ruokahalun laskua, mikä taas vähentää märehtimistä.
Poikinutta lehmää on seurattava tarkasti ongelmien varalta ja kivun merkkien varhainen huomaaminen on tärkeä taito. Myös automatiikka voi auttaa tässä työssä hoitajaa.
Poikineen lehmän kipua tulisi hoitaa heti kivun merkkien ilmetessä. Tulehduskipulääkkeet hoitavat kipua, lievittävät tulehdusta, laskevat kuumetta ja helpottavat kivuliaan eläimen oloa.
Seuraa poikineita lehmiä ongelmien varalta ja hoida kipua nopeasti.
Onneksi lypsylehmille on saatavissa useita eri tavoin annettavia tulehduskipulääkkeitä, joilla ei ole maidon varoaikaa.
Kivun, epämukavuuden ja stressin ehkäisy alkulypsykaudella kannattaa. Kun poikinut eläin kokee olonsa mukavaksi, ruoka maistuu ja märehtiminen sujuu. Märehtimistä kannattaa myös tarkkailla.
Kun eläin asettuu makaamaan, hetken kuluttua näkyy, kuinka ruokatorvea pitkin nousee märepala sen suuhun. Lehmän pitäisi pureskella tätä märepalaa rytmikkäästi noin 30 kertaa ja sen jälkeen nielaista se. Hienonnetun rehun nielaisemisen jälkeen nousee kohta uusi märepala ja lehmän työ jatkuu.
Kirjoittaja on maatalousyrittäjä, eläinlääkäri sekä Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan TERVA-hankkeen vastaava tutkija.
