Siirry sisältöön

Vanha päärakennus, kivinavetta ja liuta muita rakennuksia muodostavat kauniin tilakeskuksen mäen päällä. Tilalla viidettä polvea edustava Sari Melart ohjaa vieraansa, Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen (Mela) työkyky­neuvoja Marko Kiiverin, harvoin käytössä olevaan ruokasaliin tammikuisena pakkasaamuna.

Mitä he odottavat tapaamiselta?

– Odotan saavani apua omaan tilanteeseeni. Haluan myös madaltaa toisten kynnystä avun hakemiseen omalla esimerkilläni, Melart puntaroi.

Kiiveri puolestaan pyrkii saamaan hyvän kuvan tilakokonaisuudesta.

– Sitten suunnittelemme tulevaa ja teemme hakemuksen ostopalvelusitoumuksesta lyhyt­kestoiseen psykoterapiaan, Kiiveri valottaa.

He asettuvat vieretysten pöydän ääreen. Keskustelu voi alkaa.

Ensin käydään läpi, minkä kokoisesta tilasta on kysymys, mitä tilalla viljellään ja mistä tilan talous muodostuu. Viimeisistäkin eläimistä luovuttiin 1980-luvulla.

Sari Melart kertoo ilmoittaneensa jo viisi­vuotiaana, että hän on sisaruksista se, joka jatkaa tilaa.

Vuonna 2005 tapahtuneesta avioerosta lähtien hän on vastannut tilan pyörittämisestä yksin, hoitanut itse lähes kaikki pelto- ja metsätyöt.

Yhdellä ostopalvelu­sitoumuksella saa 3–5 terapiakäyntiä.

Vaikeat vuodet yksinyrittäjänä

Tilanpito on tuntunut Melartista ajoittain yksinäiseltä varsinkin hänen isänsä kuoleman jälkeen, vuodesta 2013.

Kiiveri kysyy, kuinka Melart on saanut aikansa riittämään kaikkeen.

– Joskus meinaa tulla vähän paniikki, Melart myöntää.