Siirry sisältöön

Maanparannusaineilla pyritään parantamaan maan rakennetta ja vedenpidätyskykyä. Aineet vähentävät – jopa yleistyneinä rankkasadeaikoina – maa-aineksen ja fosforin kulkeutumista vesitöihin.

Viime vuosina pelloille on levitetty maanparannusaineina lähinnä teollisuuden sivuvirroista jalostettua kipsiä, rakennekalkkia ja maanparannuskuitua. Viljelijöitä on houkuteltu etenkin ilmaisella kipsillä, jolloin sekä kipsin kuljetuksen että levityksen on maksanut valtio.

Sekä kipsi-, rakennekalkki- että kuituhankkeissa on todettu, että ne kaikki sitovat hyvin fosforia ja vähentävät vesistöpäästöjä.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) erikois­tutkija Risto Uusitalo taustoittaa, että kipsistä ja rakennekalkista liukenee maahan suoloja, mikä lisää maanesteen sähkönjohtavuutta. Se auttaa pitämään maamurut kokonaisina, jotta ne eivät liety veteen.

– Ravinnekuitu taas on selluloosaa, joka hajoaa pellossa. Kuitua hajottavat mikrobit tuottavat liima-aineita, jotka vahvistavat maamuruja. Kuitukuorma sisältää paljon savimaille tärkeää hiiltä, joka hajoaa. Niinpä heti kuitulevityksen jälkeen on hyvä lisätä typpeä 30 kiloa hehtaarille, Uusitalo sanoo.

Uusitalon mukaan kipsistä hyötyvät etenkin kaksisirkkaisten, kuten rypsin ja kaalikasvien, viljelijät. Rakennekalkki nostaa pH-lukua, ja kuidut tuovat hidasliukoisia ravinteita.

Sekin on huomattu, että sama aine ei sovi kaikille alueille. Siksi Luke ja Suomen ympäristökeskus (Syke) selvittävät ympäristö­ministeriön rahoituksella kolmen maanparannusaineen yhteisvaikutuksia yhdellä valuma-alueista, Varsinais-Suomessa Liedon Savijoella. Nimensä mukaisesti alue on savimaata, jossa eroosio on isompi ongelma kuin karkeilla mailla.

Tähän AIN3-tutkimukseen osallistuu noin 20 viljelijää 700 viljelyhehtaarillaan. Ympäristöministeriö maksaa kaikki maanparannusaineet sekä niiden kuljetukset ja levitykset.