Hyvin hoidetut eläimet, riittävästi tilaa ja kuivikepohja. Siinä Lankisten resepti pihvikarjan hyvinvointiin.
Lankisen tilalla Oripäässä on lihakarjaa kasvatettu isäntäväen sanojen mukaan aina. Nykyisin tilalla työskentelevät Olli Lankinen ja hänen puolisonsa Nella Rimpinen sekä Ollin vanhemmat Tarmo Lankinen ja Tiina Varho-Lankinen. Olli tuli mukaan omistajaksi runsas vuosi sitten. Oman väen lisäksi tilalla on yksi palkattu työntekijä, joka on Nellan veli.
Emolehmiä tilalla pidettiin vuoteen 2003 asti. Sen jälkeen on erikoistuttu pihvirotuisten sonnien loppukasvatukseen. Nyt tilalla kasvaa 600-päinen rotukarja Lihatukku Harri Tammisen käyttöön. Kasvatuksessa on kaikkia viittä liharotua, aberdeen angusta, charolaista, herefordia, limousinia ja simmentalia.
”Yhtenä vuonna meillä oli noin 800 lihanautaa. Sen jälkeen päätimme keskittyä määrän sijasta laatuun”, Tiina Varho-Lankinen kertoo. Kun vasikka maksaa 900–1 000 euroa, se pitää aikanaan myös saada myytyä hyvään hintaan.
Rotukarja-brändillä Tamminen myy suomalaista naudanlihaa. Koko ketju laitumelta pöytään keskittyy parhaan mahdollisen laadun ja maun aikaansaamiseen. Loppukasvatustilalla se tarkoittaa erikoishuomiota eläinten hyvinvointiin.
”Rotukarjan kasvatuksessa ritiläpohja on kielletty. Eläimillä on kuivikepohjaiset karsinat ja isoille eläimille riittävän väljät tilat”, Tarmo Lankinen toteaa.
Isoissa karsinoissa ja kunnolla kuivitettuina eläimet pysyvät puhtaina. Lantaisuus vaikuttaa eläimen hyvinvointiin ja tilan kannattavuuteen, joten puhtauteen kiinnitetään erityistä huomiota.
Rotukarjan kasvatuksessa rakennusneliöitä tarvitaan runsaasti. Vanha emolehmänavetta on muutettu loppukasvattamoksi vuonna 2003. Kaksi uutta erillistä 120 eläimen kasvattamoa valmistuivat vuonna 2008.
”Päädyimme kahteen erilliseen rakennukseen, jotta ilmanvaihto ja valoisuus ovat mahdollisimman hyvät. Tarvittaessa kasvattamotilaa voi myös lisätä rakentamalla lisää vastaavia kasvattamoita keskuksena toimivan lantalan ja kuivikevaraston ympärille”, Tarmo Lankinen kertoo.
Molemmissa kasvattamoissa valoisuus varmistetaan valokatteilla. Rakennuksen alaosan seinä toimii tuulensuojana. Ylhäältä tuuli puhaltaa läpi pitäen ilman kuivana, mutta veto ei käy sonnien korkeudella.
”Pohjoisen puolella on ylösnostettava verhoseinä, mutta sitä käytetään vain todella kovassa myrskyssä ehkä kerran vuodessa”, Lankinen toteaa.
Molemmat kasvattamot on jaettu viiteen isoon karsinaan, joissa on vino kuivikepohja. Uusi olki nostetaan sisään seinän viereen paali kerrallaan. Sieltä eläimet sen levittävät. Lanta kuivikkeineen valuu pikku hiljaa lantakäytävälle, joka puhdistetaan parin viikon välein kuormaajalla.
Ruokintapöytä on rakennettu rakennuksen ulkopuolelle pitkän räystään alle. Appeen jako sujuu helposti.
”Nautarakentaminen Etelä-Suomessa ei kulminoidu pakkasen vaan vesisateen ympärille. Pitkällä räystäällä eläinten ruoka saadaan suojattua kohtuukustannuksin, ja silti työskentelytila on avoin”, Lankinen toteaa.
Eläinten hyvinvoinnin lisäksi hoitotyön helppous on asia, josta tilalla ei haluta tinkiä. Moni työvaihe sujuu yhden ihmisen voimin. Kun eläimiä on paljon, ei esimerkiksi talvipakkasella käynnistettäviä koneita voi olla montaa.
Lankisen eläimet syövät sananmukaisesti lähiruokaa. Kaikki rehu tulee 30 kilometrin säteellä tilalta. Omilla pelloilla kasvatetaan ohraa ja kauraa sekä säilörehua. Valkuaisrehuna on lähitilan härkäpapu. Ensi kesänä härkäpapua kasvaa myös omilla pelloilla. Olli Lankinen on valmis kokeilemaan uutta.
”Lähes kaikki vilja ostetaan puintituoreena ja tuoresäilötään”, Lankiset kertovat. Apevaunu täytetään linkkukuormaajalla. Piha-alueet on viimeistelty sellaiseen kuntoon, että työt sujuvat helposti.
Runsaan 200 hehtaarin peltotyöt on suurilta osin ulkoistettu urakoitsijalle. Lankiset kylvävät itse neljän tilan kimppakoneella. Toinen itse tehtävä työ on lannanlevitys, ja kolmas muokkaus.
”Meillä on se onni, että Oripäässä on paljon osaavia urakoitsijoita. Esimerkiksi ruiskutus on helppo antaa urakoitsijalle, joka tuntee rikkakasvit ja kasvitaudit ja valitsee niiden mukaan sopivat aineet.”
Vasikoiden vastaanottotarha valmistui vuonna 2009.
”Emolehmätiloilla vasikat ovat kesän emon perässä laitumella. Meille ne tulevat kuuden kuukauden iässä. Väljä ja hyvin kuivitettu kasvatuspaikka sopii mainiosti laitumilta tuleville eläimille”, Lankiset kertovat.
Myös vasikoiden ruokintapöytä on katettu pitkällä räystäällä.
Toinen vasikoiden vastaanottotila on rakennettu vanhasta ritiläkasvattamosta. Sielläkin ruokintapöytä siirrettiin räystään alle rakennuksen ulkopuolelle. Sisällä on paksu olkipatja kuivikkeena.
Osa sonnipojista majailee vanhassa emolehmänavetassa. ”Sanon aina tilalla vieraileville, että ei kannata katsoa miltä rakennukset näyttävät ihmisen silmissä vaan miltä ne tuntuvat eläinten kannalta. Eläimen pitää voida hyvin”, Tarmo Lankinen toteaa.
Eläinlääkärikustannukset jäävät Lankisilla pieniksi. Kaikissa kasvattamoissa on sairaskarsinat. ”Kun vasikka kulkee puoli vuotta emon perässä, se saa hyvin vastustuskykyä. Antibiootteja joudumme käyttämään todella harvoin”, Tiina Varho-Lankinen sanoo.
”Meidän on varauduttava säilyttämään lihaa nahan alla. Siinä on yksi tämän homman haasteista, että lihan tarjonta säilyisi tasaisena. Toisaalta myös vasikoiden vastaanotossa pitää olla tilaa ja joustoa. Välillä vasikoista on ruuhkaa”, Lankiset kertovat.
Tilalta lähtee viikossa 15 eläintä. Tavoitteena on 450 kilon ruhopaino. Silloin liharotuisen sonnin elopaino on noin 800 kiloa.
Yksi käytännön työhön liittyvä haaste on korvamerkit. Niiden pitäminen ajan tasalla on isossa karjassa välillä työlästä.
Ison tilan taloudenpito vaatii yhden ihmisen ajan. ”Kaikesta pitää pitää kirjaa. Lääkitykset ovat vielä helppoja, mutta välillä miettii, onko muistanut kirjata esimerkiksi rotanmyrkyn käytön”, Tiina Varho-Lankinen sanoo.
Sonnimäärän lisääminen ei välttämättä ole nuoren isännän tavoitteissa. ”Nyt meillä on ideaaliporukka ja sopivasti työtä. Eläinmäärän kasvattaminen vaatii kokonaisuuden hallintaa, peltoa pitäisi olla lisää”, Olli Lankinen sanoo.
Lihakarjan kasvattamisen lisäksi Lankisen Tila on yksi Kariniemen kotitiloista. Tilalla kasvatetaan Kariniemen kananpoikia. Kolmas tuotantosuunta on Oripään Koneasema, joka tekee rahtijauhatusta.
Naudan käyttäytymistä eri tilanteissa ohjaavat vaistot, opittu käyttäytyminen, pelko ja aggressio. Kasvissyöjänä nauta kuuluu saaliseläimiin, ja pelko on ehto saaliseläimen hengissä säilymiselle. Nauta näkee hyvin hämärässä, kuulee ja maistaa paremmin kuin ihminen. Se tunnistaa hoitajansa hajun perusteella, samoin kuin paikan, jossa on aiemmin tapahtunut jotain pelottavaa.
Eläintautitilanne on Suomessa säilynyt melko hyvänä, sillä koko tuotantoketju on sitoutunut tekemään toimia tautien vastustamiseksi.
Pikkuporsaiden kastraatiokivun lievittäminen tulee tehdä suunnitelmallisesti. Tehokas kivunlievitys paikallispuudutusta ja tulehduskipulääkitystä käyttäen on porsaiden hyvinvoinnille ja kehitykselle oleellisen tärkeää.
Juvalta maailmalle ponnistanut keinosiemennyssonni VR Wehmais Vimo Vehmaa eli VR Vehmaa valittiin VikingGeneticsin Hall of Fameen eli kunniagalleriaan. Sinne on yltänyt kaikkiaan viisi suomalaista sonnia.
