Siirry sisältöön

Ilmatieteen laitoksen johdolla kehitetty laskentamenetelmä fokusoi ravinnontuotannon perustaan, yhteyttämiseen. Siinä vihreät kasvit tuottavat hiilidioksidista ja vedestä hiili­hydraatteja ja happea auringonvalon avulla.

– Uudella menetelmällä kyetään havainnoimaan suoraan, kuinka paljon viljely­kasveihin ja peltomaahan kertyy yhteytyksen kautta hiiltä kasvukauden aikana, tiivistää vanhempi tutkija Julius Vira Ilmatieteen laitokselta.

Korjatun sadon määrä puolestaan kertoo, minkä verran hiiltä viedään sadon mukana pellolta pois. Kertyvän ja poistuvan hiilen määriä vertailemalla voidaan laskea, toimiiko pelto hiilen sitojana vai päästölähteenä.

Tähän saakka yhteytystäkin on arvioitu epäsuorasti satotilastojen perusteella. Laskentaan on liittynyt epävarmuutta erityisesti nurmien osalta. Nurmisadosta on vaikea päätellä juuribiomassan määrää.

Uuden laskentatavan luomiseen osallistuivat myös Helsingin yliopiston ja Suomen ympäristökeskuksen (Syke) tutkijat.

– Menetelmä kytkee hiililaskennan todellisuuteen yhteytyksen osalta. Biomassa saadaan selville aiempaa helpommin. Tähän saakka biomassaa ei ole mitattu, koska se on ollut todella työlästä ja teknisesti hankalaa, kertoo johtava tutkija Tuomas Mattila Sykestä.

Tutkijoiden laskelmien mukaan viljelykasvit tuovat peltomaahan hiiltä paljon oletettua enemmän.

Sensoreita ja satelliitteja hiililaskennan apuvälineinä

Tutkijoiden laskelmien mukaan viljelykasvit tuovat peltomaahan hiiltä paljon oletettua enemmän. Nurmipelloilla hiili­syöte – kasvien, niiden juuristojen ja tähteiden sisältämä hiilimäärä – voi olla jopa kaksin­kertainen.

Suurempi hiilisyöte ei välttämättä merkitse hiilensidonnan lisäystä.

– Jos peltoon on aiemmin kertynyt enemmän hiiltä, sitä myös vapautuu nykyään runsaammin ilmakehään. Tämä luultavasti tasaa hiilisyötteen vaikutusta, Vira pohtii.

Uudessa laskennassa käytetään kahta tieto­lähdettä: pyörrekovarianssi-menetelmällä tehtyjä hiilidioksidin vuomittauksia sekä EU:n satelliittidataa.

Pellolle asennettavissa mittalaitteissa on herkät tuulennopeusmittarit ja hiilidioksidisensorit, jotka mittaavat jatkuvasti, kuinka paljon hiilidioksidia liikkuu ylös- ja alaspäin muutaman metrin korkeudella maanpinnan yläpuolella.