Lypsykarja elää Junikan tilalla Viitasaarella viimeistä kesäänsä. Isäntäväki luopuu maidontuotannosta haikein mielin, mutta laitumella on jo uutta elämää: tyytyväistä ylämaankarjaa eli pörriköitä.
Päivämäärää ei ole lyöty lukkoon, mutta laidunkauden lopussa se tapahtuu. Sinä päivänä, kun lypsykarja pannaan teurasautoon, maanviljelijä Marko Junikka ei haluaisi olla kotona. – mutta on kuitenkin, kuljettajan apurina lastauksessa.
Viitasaaren ja Vesannon rajalla elelevät Marko ja Auli Junikka kypsyttelivät päätöstä luopua lypsykarjasta parin vuoden ajan. Lopullisen niitin asiaan laittoi Markon polvivamma, jonka vuoksi parikymmenpäinen karja on ollut lomittajan hoivissa talvesta saakka.
”Onneksi on saatu lomittajat näin pitkälle ajalle”, Marko sanoo.
Varmuutta päätökseen toi sekin, että 40-vuotiaan Aulin tuntimäärä liikunnanohjaajana on kasvanut vuosi vuodelta. Aulin työ kahdessa kansalaisopistossa ja yksityisyrittäjänä nielee viikossa satoja kilometrejä Vesannolle, Tervoon, Karttulaan ja Keiteleelle. Työsettiin kuuluu kuntopiiriä, jumppaa, bailatinoa, lavista, zumbaa, pilatesta, joogaa, juoksukouluja sekä yksilövalmennusta.
”Alussa tunteja oli seitsemän viikossa. Nyt niitä on yli kaksikymmentä, ja yksilöohjaukset päälle”, alalla seitsemän vuotta työskennellyt Auli kertoo.
Hiehoista osa myydään eloksi, mutta lehmistä suurin osa joutunee teuraaksi.
”Onneksi meille jää vielä nämä pörrikät”, Marko sanoo.
Pörriköillä isäntä tarkoittaa ylämaankarjaa, jota Rinteen tilalla on ollut kuutisen vuotta. Ensimmäiset kaksi lehmää hankittiin Maaningalta seuraneideiksi emännän suomenhevosratsukoille. Kukaan ei siinä vaiheessa tiennyt, että toinen lehmistä oli kantava.
”Sitten hankittiin sonni, ja siitä se lähti”, Auli kertoo.
Aidat suurin harmi
Enimmäkseen ylämaankarjan kanssa on sujunut hyvin, mutta huoliakin on ollut. Huhtikuussa kahdeksanvuotias emo Amy sairastui keuhkotulehdukseen ja se jouduttiin lopettamaan.
Emo ennätti imettää vasikkaansa vain viikon. Vasikka otettiin sisälle karsinaan, ja Auli alkoi opettaa sitä pulloruokintaan.
”Ihmeen nopeasti Ruusu oppi syömään tutista. Kun se näkeekin tuttisangon, alkaa kieli pyöriä suussa. Vasikka on kasvanut hyvin, toki emojen maidolla ne kasvavat vielä nopeammin”, Marko kertoo.
Ruusu on kahta karsinakaveriaan arempi. Se reipastuu oitis, kun tuttimamma Auli saapuu paikalle.
Suurin haaste ylämaankarjan kanssa ovat olleet aidat.
”Elikoita ei aina estä teräsvaijeritkaan. Vasikka menee ensin väärälle puolelle, emo lähtee perässä, ja sitten onkin liikenteessä jo koko lauma”, Marko kertoo.
Tilalla on kaksi bordercollieta. Alisasta on hyvä apu karjan kokoamisessa ja aitaan palauttamisessa. Puolivuotiaasta Boriksesta on lupaavasti kasvamassa sille työkaveri.
Keväällä Junikoiden tilasta tehtiin eläinsuojeluilmoitus.
”Emme ainakaan virallisesti tiedä, kuka sen teki. Todennäköisin syy oli se, että ylämaalaiset karkailivat keväällä useita kertoja aidoista. Valvontaeläinlääkäri kävi, mutta saatiin kehuja”, Auli sanoo.
Emännän mielestä moni karja-asia on tämän ajan ihmiselle vieras.
”Ajatellaan esimerkiksi, että lehmät huutavat nälissään, kun ne kiimaansa huutavat.”
Vaikka aiheettomaksi osoittautunut eläinsuojeluilmoitus kirpaisi, Junikat suhtautuvat ihmisten valppauteen eläinasioissa myönteisesti.
”Ilmoitus pitääkin tehdä, jos katsoo, että sellaiseen on aihetta”, Marko sanoo.
Eläimetkin luomuun
Rinteen tilan pellot ovat neljättä kesää luomuviljelyssä.
”Kokeilimme luomua varovasti ensin muutaman vuoden. Totesimme, että pellot kasvavat vähintään yhtä hyvin – elleivät paremmin. Lihalle haetaan virallinen luomustatus,kun lypsykarjasta on luovuttu”, Marko kertoo.
Tilalla on omaa peltoa 24 hehtaaria ja vuokralla 37, kaikki heinällä. Viljelykierron takia osa pelloista on joka vuosi kaura-herneseoksella. Metsää on noin 50 hehtaaria.
”Tilakoko sallii kasvattaa ylämaan karjaa ihan reilustikin”, Marko miettii.
Juhannukselta ylämaankarjaan saatiin uutta verta. Konnevedeltä Hannu Vetikon karjasta ostettu iso ja melkein musta siitossonni Shawn of Ryehill on Aulin mukaan hemmetin komea ja kiltti tapaus. Tavoitteena on pikkuhiljaa laajentaa ylämaankarjaa. Nykyisellään pääluku on 20–30. Ihan alkuun laitetaan muutama sonni vuodessa teuraaksi ja myydään liha luomuna suoraan tilalta.
Ensimmäisen kerran lihaa oli suoramyynnissä viime syksynä. Aulin mukaan pakastimeen ei jäänyt muruakaan.
Karjassa on sattunut rakkausvahinkoja. Laitumella erottuu mustavalkoinen tanakka ja pörröinen Prinsessa-hieho. Sen isä on tilan aiempi ylämaankarjan siitossonni Unto ja emä Nätti on lapinlehmän ja ayrshiren risteytys.
Ylämaan sonnien riiuureissusta lypsykarja-aitaukseen syntyi tänä keväänä kymmenen sekalikkoa. Kaksi jätettiin Ruusulle karsinakavereiksi, loput lähtivät välitykseen Snellmanin kautta.
”Joku voi pitää meitä ihan hulluina, kun olemme jättäneet monenlaista rotua sekaisin. Mutta voisi kuvitella, että kun Prinsessassa on kaksi alkuperäisrotua yhdessä, sen lihakin olisi hyvää”, Marko miettii.
Prinsessa saa jäädä. Samoin härätyllä kuusivuotiaalla Latella on ainaispaikka tilalla.
”Late on mamman lemmikki”, Auli sanoo.
Auli sanoo suhtautuvansa ylämaankarjaan kuin lemmikkeihin. Kun ensimmäinen vasikka syntyi, se oli niin söpö, että emännältä loppui laakista lihan syönti.
Luontaisia jatkumoita
Marko lunasti kotitilansa vuosituhannen taitteessa. Ennen kuin nimet laitettiin papereihin, hän jäi pois kivimiehen töistä Viitasaarelta ja tuli neljäksi vuodeksi töihin kotitilalleen. Tuo aika oli hyvää tuntumaa karjatilallisen elämään.
Ammatinvalintaansa Marko kuvaa enemmän luontaiseksi jatkumoksi kuin tarkkaan lasketuksi ja harkituksi päätökseksi. Maanviljelijäksi ryhtymiseen vaikutti osaltaan, etteivät muut sisarukset halunneet jatkaa tilaa.
Vaikka maitotilillä ei voikaan elvistellä, lypsykarja on elättänyt.
”Pienillä kuluilla olemme pärjänneet oikeastaan ihan hyvin. Joskus mietimme, että laajentaisimme, mutta maidon nykyisillä hinnoilla siinä ei meidän kohdallamme ole järkeä. Laajennetaan nyt enää näiden karvapallojen kanssa.”
Kuten maalla on tapana, Markokin tekee työkseen monenlaista.
”Talvella aurailen teitä. Kyllä täällä aina yhdelle miehelle hanttihommia riittää. Jos en muuta keksi, niin kaipa sitä vielä tämän ikäisenä pääsee vieraalle töihin”, 47-vuotias isäntä miettii. Hän on koulutukseltaan maatalouskoneasentaja, mistä on ollut selkeä kotikenttäetu.
Lähtöpäivä arveluttaa
Neljännesvuosisata lypsykarjatilallisen elämää on pian eletty. Päätös on perheessä iso, ja se on herättänyt monenlaisia tunteita. On silkkaa helpotusta, on toiveikkuutta tuotantosuunnan muutoksesta. Jossittelut ovat takanapäin, mutta suru on vielä kohtaamatta.
”Viimeiset vuodet lypsykarja on ollut kokonaan vastuullani. Kyllähän siinä elämä muuttuu ihan oleellisesti, kun lehmät lähtevät. Nehän ovat minun työkavereitani. Ja viimeiset lehmät täällä Suovanlahden Mäntylän kylällä”, Marko sanoo.
Naapurin isännän Janne Koljosen kanssa hän on etukäteen puinut päivää, kun teurasauto ajaa pihaan.
”Sanoin Jannelle, että en välttämättä ole paikalla, kun auto tulee. Mutta joudunhan minä olemaan.”
Pariskuntaa odottaa syksyllä ihan uusi elämänvaihe, kun 16-vuotias kuopuskin muuttaa omilleen opiskelemaan. Kolmesta lapsesta kukaan ei ole hinkunut tilalliseksi.
”Ainakaan vielä”, Marko loiventaa.
