Paimiolainen Perkkiön tila on oman tiensä kulkija. Kaikki eläimet emakoista ja karjuista pikkupossuihin sekä lampaisiin saavat ulkoilla ympäri vuoden. Laidunliha kulkee tilalta suoramyyntinä tiedostavien ja laatua arvostavien kuluttajien lautasille.
Laiduntavat kotieläimet kuuluvat suomalaiseen kesämaisemaan. Yhä harvemmin peltoaukeilla voi kuitenkaan nähdä lehmiä tai lampaita, possuista puhumattakaan. Perkkiön tilan kaikki eläimet, niin possut kuin lampaatkin, pääsevät ulos laitumelle ja lähimetsikköön ja voivat näin toteuttaa lajinmukaista käyttäytymistä. Talvisaikaankin eläimet pääsevät halutessaan ulos.
– Ei tämä nyt niin ihmeellistä ole. Aina emakot ovat meillä ulkoilleet, isäntä Tony Kajander toteaa lakonisesti. Vastaavia laidunpossun tuottajia ei kuitenkaan Suomesta juuri löydy.
Yrittäjäpari Kati ja Tony Kajanderille nykyinen tapa tuottaa lihaa on tietoinen eettinen ja ekologinen valinta. Tilalla tuskin olisi elämiä, jos niitä pitäisi kasvattaa ahtaissa karsinoissa ja häkeissä sadoittain tai tuhansittain.
– Pienelle tilalle erikoistuminen on ainoa vaihtoehto, jotta tuotannosta saa kannattavaa. Kun liha myydään suoraan kuluttajille, voidaan ainakin jossain määrin vaikuttaa hintaan, Kati Kajander sanoo.
Laidunpossun tuottaminen vaatii yrittäjiltä käsityötä, kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä, sillä aitojen rakentaminen ja korjaaminen sekä laidunlohkojen vaihto työllistävät melkoisesti.
– Kasvaneen susivaaran vuoksi laitumina voi pitää vain lähipeltoja, jotta eläimet saadaan yöksi sisälle. Kaikesta vaivasta huolimatta ulkona tonkivia possuja on kiva katsella, Tony Kajander sanoo.
Possut kasvavat ulkona vähän hitaammin kuin sisäruokinnassa. Toisaalta kotoperäinen rehu ja liikunta pitävät eläimet terveinä, eikä eläinlääkäriä juuri tarvita. Yrittäjät uskovat tuotantotavan vaikuttavan myönteisesti lihan laatuun ja makuun.
Tony Kajander ryhtyi kotitilansa jatkajaksi vuonna 1993. Sikoja tilalla oli ollut aina, ja nuori isäntä halusi jatkaa samalla polulla. Muutamaa vuotta myöhemmin Kati tuli emännäksi taloon, ja perheeseen syntyi neljä lasta.
Pitkään Perkkiön tila toimi maatiaissikojen jalostussikalana. Siitä luovuttiin, kun jalostussikojen ulkoilu kiellettiin. Maatiaisrodusta ei kuitenkaan haluttu luopua.
– Maatiaisella on monta vahvuutta. Jälkeläistuotanto on kohtuuhyvää, emakot huolehtivat hyvin porsaistaan ja luonteeltaan ne ovat sopuisia ja rauhallisia, joten ne sopivat ryhmäkasvatukseen, isäntä kertoo.
Sikalarakennus on valmistunut alun perin 70 emakolle, mutta sittemmin tilat on muokattu väljemmiksi niin, että nyt tilaa on enimmillään 40 emakolle. Porsitushäkkejä tilalla ei käytetä, vaan vapaaporsitus on ollut käytäntönä jo vuosikymmeniä hyvällä menestyksellä.
– Jos joukossa on toheloita emoja, ne karsitaan pois.
Kasvatussiat elävät väljissä karsinoissa kestokuivikepohjalla, jossa on olkea ja turvetta. Karsinoihin viedään kokonaisia paaleja, joten possuilla riittää puuhastelua ja virikkeitä paalien pilkonnassa.
Ruokinnassa ei käytetä teollisia rehuja eikä soijaa, vaan härkäpapua, hernettä ja rypsiä viljan ohella. Tilalla viljellään nurmea ja viljoja sekä hernettä ja härkäpapua, viljaa ostetaan lisäksi lähitiloilta.
– Eläinten kaikinpuolinen hyvinvointi on meille sydämenasia. Olemme jo pitkään olleet suorakylvössä ja pellot ovat kasvipeitteisiä ympäri vuoden. Se on vaikuttanut suotuisasti niin maan kasvukuntoon kuin eläimistöönkin. Nykyään ruisrääkkä on jokavuotinen vieras, myös töyhtöhyyppien määrä on lisääntynyt. Pihapiirin lintulajistonkin olen huomannut runsastuneen, isäntä toteaa tyytyväisenä.
Sikojen rinnalle otettiin lampaita viitisentoista vuotta sitten. Nyt uuhia on nuoret eläimet mukaan lukien 80.
– Toimimme ruskean ja mustan suomenlampaan jalostuslampolana sekä teemme pässikauppaa, pariskunta kertoo.
Suomenlammas valikoitui roduksi monesta syystä. Se soveltuu liharotuja paremmin vaihtelevaan maastoon. Suomenlammas on myös kuulu erinomaisesta hedelmällisyydestään.
Suoramyynnin kannalta on hyödyksi, että se karitsoi tasaisesti ympäri vuoden jopa kaksi kertaa vuodessa ja vähintään kolmesti kahden vuoden sisällä. Karitsoja syntyy kerralla yleensä 2–4 kappaletta.
– Pääosa uuhista karitsoi meillä keväällä, mutta jonkin verran syntyy myös syyskaritsoja.
Suomenlampaan villaa arvostetaan kovasti maailmalla, mutta Suomessa sen arvoa ei oikein tunnisteta. Edelleen villaa päätyy jopa polttoon, kun kilohinta on alhainen eikä jalostajia löydy.
– Tilanne on hankala, sillä kehräämöjä on harvakseen. Yksi pulma on se, että villaa pitäisi viedä kehräämölle kerralla suuria määriä ja ottaa myös takaisin iso määrä lankoja. Meillä niiden menekki on kuitenkin pienehkö, emäntä toteaa.
Suomenlampaasta saadaan hienoja yksivärisiä ja vivahteikkaan kirjavia taljoja, ja niille on hyvä kysyntä.
– Valitettavasti Suomen viimeinen nahkajalostamo lopetti toimintansa jokin aika sitten. Nyt lampurien ei auta muu kuin lähettää taljat muokattavaksi Viroon tai Ruotsiin.
Kajanderien mukaan yrittäminen on Suomessa tehty niin vaikeaksi ja monimutkaiseksi, että pienet käsityöyritykset kuolevat meillä pian sukupuuttoon.
– Yrityksen perustamista ja toimintamahdollisuuksia pitäisi pikaisesti helpottaa, muuten meiltä loppuvat monen alan käsityötaitajat. Ruotsi ja Viro ovat yhtä lailla EU-maita, mutta meillä sääntöjä tulkitaan tiukemmin, lisävaivaksi ja yrittäjyyden jarruksi on luotu vielä kansalliset pykälät.
Kajanderien kasvattama laidunliha myydään suoraan kuluttajille. Osa asiakkaista hakee lihat tilalta, osa kuljetetaan sovittuihin noutopisteisiin. Paimion ja Turun ympäristössä on vakiintunut asiakaskunta, mutta päämarkkinat ovat pääkaupunkiseudulla ja Tampereella.
Suoramyyntiä on tehty jo niin pitkään, että lihat löytävät melko helposti ostajansa. Kesäisin tilalla järjestetään muutamia tapahtumia, joissa saa tutustua eläimiin ja ruokkia niitä, ostaa tuotteita sekä nauttia herkuista kahvilassa. Tapahtumien kautta on saatu uusia asiakkaita lähiseudulta. Suoramyyntiä ovat kirittäneet myös tilasta tehdyt lehtijutut ja Facebook-päivitykset.
– Sopimustuottajiin verrattuna meidän palettimme on paljon monimutkaisempi, sillä ensin pitää löytää lähiteurastamo ja sitten leikkaamo. Niitäkin on entistä harvemmassa. Tällä erää eläimet teurastetaan Sastamalassa ja Kemiössä, leikkuutyötä tehdään Helsingissä ja jalosteita Raaseporissa, Kati Kajander kertoo.
Tuottajien on myös mietittävä brändit, etiketit, markkinointitavat sekä osattava laittaa hinnat kohdalleen. Ennen kaikkea kysynnän ja tarjonnan kanssa tasapainoilu on välillä haastavaa, sillä kysyntä vaihtelee vuosittain jonkin verran.
– Menekki pitäisi osata arvioida nappiin jo ennen emakoiden astuttamista. Lisäksi tarjonta pitää kyetä rytmittämään markkinoiden mukaan. Joulukinkut loppuvat aina kesken ja erilaiset grillattavat käyvät kesäaikaan kaupaksi, mutta kaikille ruhonosille ei aina tunnu löytyvän ostajaa, Tony tietää.
Perkkiön tila myy possun-, karitsan- ja lampaanlihaa tuoreena ja pakasteena. Suosittuja ovat myös nokipalvit sekä makkarat, kuten lammasmakkara, chorizo, bratwurst ja cheddarjuustomakkara. Lihojen erikoisleikkuuta saa tilauksesta.
– Joka kaudeksi pitäisi olla tarjolla jotain uutta eli tuotekehityksen pitää olla jatkuvaa ja sen pitää seurata kulutustottumuksia. Onneksi meillä on nyt hyvä makkarantekijä Raaseporista, pariskunta iloitsee.
Lampaanlihan sesonki on tyypillisesti pääsiäisen aikoihin. Lampurin näkövinkkelistä se on pulmallista, sillä lampaiden luontaisin karitsointiaika on keväällä. Viime vuosina karitsan- ja lampaanlihan käyttö on onneksi monipuolistunut ja tasaantunut. Se ei enää ole pelkkää pääsiäisruokaa, vaan palvia tahdotaan joulupöytään ja kyljyksiä grillikauteen.
Kustannusten nousu on saanut monet tinkimään ruuasta.
– Uskomme kuitenkin, että tiedostavat kuluttajat ovat vastakin kiinnostuneita eettisesti tuotetusta laidunlihasta, Kati ja Tony Kajander toteavat.
Kiteeläisellä luomutilalla, pohjoiskarjalaisessa vaaramaisemassa laiduntavat ruotsalaiset turkislampaat ja ranskalaiset emolehmät. Niitä paimentavat brittiläisen paimenkoirarodun edustajat.
Tiirinkosken tilalla naudat ja lampaat elävät mahdollisimman luonnonmukaisesti. Tavoitteena on lajityypillinen elämäntapa.
Kun on hyvä idea ja sinnikkyyttä hioa reseptejä kerta toisensa jälkeen, onnistuu luomaan jotain erilaista ja kiinnostavaa. Pieni porilainen Vuohitila Kosket jalostaa käsityönä vuohikatraansa maidon.
Automatisoituun ruokintaan siirtymisen edut tunnetaan parhaiten maitotiloilla, mutta nyt menetelmä on tekemässä aluevaltausta myös emolehmien kasvatuksessa ja naudanlihantuotannossa.
