Kevyempi karjanäyttelykonsepti kiinnostaa savolaisia maitotiloja. Pohjois-Savon Karjakerhon Tila-Mansikki-näyttelyyn osallistui tänä vuonna 26 tilaa ja kaikkiaan 92 eläintä.
Kilpailun alkukipinä lähti tiedosta, että maakunnassa on paljon hyviä lehmiä ja hiehoja, joita ei käytetä virallisissa karjanäyttelyissä. Oripää ja Seinäjoki ovat kaukana Itä-Suomesta.
– Haluttiin alentaa tilojen kynnystä esitellä eläimiään, selittää tapahtuman organisoija sekä Faban myyntipäällikön toimesta juuri eläköitynyt kerhon sihteeri Anita Hyvönen.
Tila-Mansikin ideana on esitellä lehmät mahdollisimman luonnollisina. Eläimet voi pestä ja utarekarvat saa ajella, mutta näyttelyklippauksia, kuten selkälinjan tekemistä ei sallita.
Hyvönen on ohjeistanut osallistujatilat järjestämään esittelypaikaksi kovapohjaisen tarhan tai vastaavan alueen, missä tuomari voi tarkkailla eläimen liikkumista ja luontaista asentoa. Täysillä utareilla lehmät ovat eniten edukseen.
Tänä vuonna tuomarina toimi asiakkuusvastaava ja eläinaineksen asiantuntija Eeva Harhala (os. Linnainmaa) Fabasta. Hän ja Anita Hyvönen kiersivät syyskuun alussa tiloja tiukalla minuuttiaikataululla kaksi päivää.
Kilpailussa oli luokat ayrshireille, holsteineille, suomenkarjalle ja jerseylle. Roduittain oli vielä sarjat 4–12 kuukauden ikäisille ja yli vuoden vanhoille hiehoille. Lisäksi on sarja kerran, kahdesti, kolmesti ja neljästi poikineille sekä yhteissarja viisi tai useamman kerran poikineille lehmille.
Tuomarilla ei arvostellessaan ole tiedossaan eläimen suku- tai tuotostietoja, vain ikä, poikimakerta ja viimeinen poikiminen. Rakenne siis ratkaisee.
– Katson ensin yleissilmäyksen eli jääkö mieleen jotakin hyvää tai huonoa. Käyn läpi rungon, lantion, utareen ja jalat, kaiken. Utareen täytyy pysyä rungon sisällä ja sillä on oltava hyvä kiinnitys, avaa Harhala arviointia.
Hänen mukaansa suurin hajonta lehmillä tulee juuri utarekiinnityksissä.
– Katson myös ylälinjan. Lehmän täytyy olla ryhdikäs ja kantaa itsensä. En ole nähnyt notkoselkäistä satatonnaria.
Arviointiin oman mausteensa tuo se, että lehmiä ei pääse vertaamaan vierekkäin muuten kuin omilla tiloillaan. Toisen päivän iltana on muistettava ensimmäisen päivän ensimmäinen lehmä ja kaikki siltä väliltä.
Eeva Harhala pistää lehmät järjestykseen ensin tiloilla, sitten kierroksen loputtua koko päivältä. Toisena arvostelupäivänä sama ja lopuksi listojen risteytys.
– Eniten haastetta on vanhemmissa lehmissä, kun samassa sarjassa on viisi ja kymmenen kertaa poikineita. Totta kai ne näyttävät erilaisilta. Silloin täytyy määritellä itselle, millainen lehmän täytyy olla ja miettiä, miltä se viidesti poikinut näyttää viiden vuoden kuluttua, sanoo Harhala.
Hän oli iloisen vaikuttunut pohjoissavolaisen karjan tasosta. Lehmät olivat niin tasaisia, että niiden järjestykseen pistäminen ei ollut helppoa.
– Jalostukseen on panostettu ja eläinten eteen on tehty töitä. Tuomarille on etuoikeus olla mukana, kun tilat haluavat esitellä hienoimmat eläimensä, hän kiittää.
Sonkajärveläisen Montelon tilalla lehmistä ensimmäisenä esittäytyi kaksi kertaa poikinut ayrshire Sinimailanen.
– Käänny ylämäkeen, etujalat tasan. Kävele rauhallisesti, opasti Harhala lehmää.
Timotei ET ja Tottenham ET kisasivat kerran poikineissa ayrshireissä ja punainen holstein Suffeli, talon somelehmä, kaksi kertaa poikineissa. Kun ne oli arvosteltu, tuomari pyysi Sinimailasen vielä kehään.
– Siinä oli sitä jotakin. Haluan painaa mieleen, kun näen erityisen hyvän lehmän, perusteli Harhala.
Ja kyllä, Sinimailasesta tuli lopputuloksissa kaikkien ayrshirerotuisten varachampion sekä oman luokkansa selkeä voittaja tasapainoisella ja vahvalla rungollaan, hienolla etukiinnityksellä ja hyväasentoisilla jaloillaan. Erityismaininnan se sai utarekudoksestaan.
Sitten mäkeä alas hiehopihatolle Fazer-hiehoa katsomaan.
– Mukavan tasapainoinen hieho, näkee, että ruokinta on onnistunut. Hyväasentoiset ja kuivat jalat, ihaili Harhala.
Holsteinien luokassa oli eniten osallistujia, joten siinä valittiin myös juniorchampion. Se oli, mikäpä muu kuin Fazer ET.
Jarkko Hyttinen ja Anni Heiskanen Montelon tilalta kiinnittävät paljon huomiota vasikoidensa alkukasvatukseen: vasikan täytyy kasvaa kilo päivässä. Se tarkoittaa juomarehun tarkkailua, paalikarttoja, rehuanalyysejä ja ruokinnan herkkää päivittämistä analyysien mukaan.
– On muistettava, että vaikka geenipohja olisi kunnossa, ympäristötekijät voivat pilata sen. Yhdelle ikäluokalle jäi lovi maitotuotokseen siitä, että juomarehun kuiva-aine oli liian alhainen. Nykyisin otamme brixit aina juomarehuerän vaihtuessa, sanoo Hyttinen.
Tila-Mansikki on tuttua kummallekin. Jarkko Hyttinen oli mukana ensimmäisessä kotitilallaan Maaningalla. Montelossa, joka on Annin kotitila, näyttely on käynyt neljästi.
– Lehmien vieminen näyttelyyn syö tilalta resursseja. Tämä on paljon kevyempi tapa eikä tarvitse kantaa huolta tautipaineesta, sanoo Anni Heiskanen.
Pötsin hyvä tasapaino ja märehtiminen ovat oleellinen osa lypsylehmän terveyttä. Poikimisen aikana lehmät ovat kuitenkin erityisen alttiita ruokinnallisille ongelmille. Kun ruokinta ja olosuhteet ovat kunnossa kuusi viikkoa ennen poikimista ja kuusi viikkoa poikimisen jälkeen, sujuu koko lypsykausi suurella todennäköisyydellä ongelmitta.
Lehmien sosiaalistumisesta hyötyvät kaikki. On tärkeää, ettei nauta pelkää muita nautoja tai ihmistä.
Lypsykarja elää Junikan tilalla Viitasaarella viimeistä kesäänsä. Isäntäväki luopuu maidontuotannosta haikein mielin, mutta laitumella on jo uutta elämää: tyytyväistä ylämaankarjaa eli pörriköitä.
Sisarukset Bertta ja Albert Laaksonen kasvattavat american bashkir curly -hevosia ja ylämaankarjaa Pallastunturin kupeessa Kittilän Raattamassa. Pientilalla itsekin kasvaneet Laaksoset haluavat tehdä työtä eläinten ehdoilla.