Raumalainen Jouni Marttila haluaa, että koko tuotantoketju säilyy luomuna. Sen vuoksi liharotuiset vasikat kasvavat Marttilan emolehmätilalla ternistä teuraaksi asti.
Luomutiloilta välitykseen menevät vasikat päätyvät usein jatkokasvatettavaksi tavanomaisen tuotantomuodon tiloille.
”Minusta tämä on tuhlausta ja nakertaa työmotivaatiotani. Miksi tehdä alkukasvatus luomuna, jos lopputuote ei ole luomua?” Marttila kysyy.
Hän rakensi sonneille oman navetan pitääkseen koko ketjun omissa näpeissään. Tänä vuonna myös hiehoja on teuraskasvatuksessa.
Rehuvaraston kupeessa olevassa kasvattamossa sonneilla on kestokuivikepohjaiset makuutilat, lisäksi niillä on käytössä iso ulkotarha. Eläimet pääsevät jaloittelemaan kelien salliessa ympäri vuoden.
Nyt kasvatuksessa on toinen satsi eläimiä.
”Ensimmäinen sonniryhmä opetti panostamaan rehustukseen. Nuoret naudat tarvitsevat kasvaakseen energiapitoista, laadukasta rehua. Ravinteikkaan säilörehun ohella kaura-herneseos kokoviljana korjattuna on maittava ja kasvua kirittävä jae”, mies toteaa.
Toinen oppi oli se, että koko porukkaa ei kannata laittaa yhtä aikaa teurasautoon. Eläimillä voi olla kahden kuukauden ikäero, mikä näkyy isona erona teuraspainossa ja satojen eurojen menetyksenä tilinauhassa. Sen vuoksi sonnit punnitaan tilalla hyvissä ajoin ennen lähtöä teuraaksi. Tavoitteena on päästä hyvän matkaa yli 600 kilon alle puolitoistavuotiaana.
Sonnien loppukasvatus on sujunut mutkattomasti, ja isännän mukaan niitä voisi olla enemmänkin, jos vain löytyisi tiloja.
Marginaali loppukasvatetun ja välitysvasikan välillä on kuitenkin kapea. Rehustus täytyy tehdä huokeasti, muuten itselle ei jää työpalkkaa.
”Rehujen suhteen pitää pysyä omavaraisena ja vaalia korkeaa laatua. Minulla on yhteinen säilörehuketju naapurin maitotilan kanssa. Kun lypsylehmien rehu on korjattu, siirrytään saman tien tekemään rehua lihakarjalle.”
Tänä vuonna ensimmäinen sato oli niin muhkea, että siilot lähes täyttyivät. Kaikilta nurmilohkoilta ei korjata kakkossatoa laisinkaan, sillä varastotilaa pitää riittää myös kaura-herneseokselle.
Sonni on laitumella emojen kanssa kesäkuukaudet.
Luomuun kertaheitolla
Muutaman kilometrin päässä Rauman keskustasta sijaitsevaa Marttilan tilaa Jouni on isännöinyt kohta kolme vuosikymmentä. Reilut kymmenen vuotta hän toimi maidontuottajana vanhempiensa tapaan. Makuuparsipihatossa lypsäviä oli keskimäärin 45.
Yksin tilaa luotsaavalle miehelle lypsytyö alkoi tuntua liian sitovalta sekä huonosti koneurakoinnin kanssa yhteensopivalta. Lypsylehmät vaihtuivat herefordrotuisiin emolehmiin vuonna 2011. Alkuun oli muutama anguskin, mistä yhä muistona jokunen risteytyslehmä. Hereford valikoitui pääroduksi rauhallisen luonteensa ja hyvien emo-ominaisuuksien vuoksi. Poikimisvaikeuksiakaan ei yleensä ole, mikäli sonnin valinta on osunut kohdalleen.
Jounin mukaan emolehmät olivat hänelle kätevä valinta, sillä tilakeskuksen lähellä on suojaisia peltolaitumia kymmenkunta hehtaaria, lisäksi käytössä on 50 hehtaarin metsälaidun.
Emolehmät asuvat vanhassa makuuparsipihatossa talvet. Vaikka ne vasikoineen laiduntavat pitkän kesäkauden, navettaan on koko ajan vapaa pääsy ja siellä on ape odottamassa. Kun eläimet käyvät kotona, niiden voinnin tarkkailu on helpompaa kuin laitumella. Yleensä karja löntystää sisälle kerran pari päivässä.
Siirtymä emolehmiin kävi melko kitkattomasti maidontuottajataustan vuoksi.
”Säätämistä oli appeen vahvuuden kanssa, sillä hereford rasvoittuu herkästi. Siksi olkea pitää olla riittävästi säilörehun seassa”, Marttila perustelee.
Jouni Marttila kasvattaa sonnivasikat itse ja on ratkaisuun tyytyväinen.
Vähemmän työtä
Maidosta lihantuotantoon siirtymisen myötä työmäärä väheni, mutta myös tulot pienenivät. Jotain oli keksittävä. Marttila näki, että siirtymällä luomuun raha ei valuisi välikäsille lannoite- ja kasvinsuojeluaineiden myötä. Hän oli myös perin tympääntynyt kasvinsuojeluruiskutuksiin. Vuonna 2017 tilalla siirryttiin luomuun kertaheitolla sekä peltojen että eläinten osalta.
Noihin aikoihin peltoala oli niin iso, ettei tila olisi saanut kotieläintilan statusta. Muutenkin isäntä koki, että hänellä oli liian monta rautaa tulessa.
”Osa peltolohkoista sijaitsi 40 kilometrin päässä, ja olin lopen kyllästynyt vetämään viljakärryjä ruuhkaisella kasitiellä. Luomuun siirtyessäni vähensin viljelyalaa jättämällä kauimmaiset vuokrapellot pois ja muutenkin yksinkertaistamalla kasvivalikoimaa.”
Maanviljelyn ja karjatalouden lisäksi Marttila tekee koneurakointia lähiseudun tiloilla.
Työlajeihin kuuluu paalausta, kivenkeruuta, kesantomurskausta, liete- ja kuivalannan levitystä sekä jonkin verran kylvöä. Lisäksi hän huolehtii paikallisteiden talvihoidosta 33 vuoden kokemuksella.
Marttilan tilan päärakennus on 1800-luvulta.
Huomio viljelykiertoon
Jouni Marttila on tykästynyt luomuun. Työmenetelmät ja viljely ovat vaatineet opettelua, ja välillä oppi on tullut kantapään kautta. Härkäpapua hän yritti viljellä neljä vuotta, mutta kertaakaan se ei tuottanut hyvää satoa. Usein kasvusto jäi harvaksi, mikä antoi puhtia rikkakasveille.
Noin sadan hehtaarin viljelyalasta puolet on viljalla. Härkäpavun sijaan pellolla kasvaa nyt suojaviljana kaura-herneseosta, joka korjataan säilörehuksi. Osa seosviljasta puidaan ja jauhetaan nuorkarjan appeen joukkoon.
”Syysviljaakin kokeilin, mutta se ei kovin hyvin onnistunut. Parhaiten pelloillani on luonnistanut elintarvikekauran viljely. Toisaalta kovin montaa sorttia ei kannata kylvää, jotta saa kelvollisen myyntierän kasaan”, Marttila perustelee.
Viljelysuunnitelman teossa pitää ottaa huomioon monta asiaa. Kun osa pelloista sijaitsee kauempana tilakeskuksesta, kylvöt ja sadonkorjuut pitää miettiä logistisesti järkeviksi.
Tilalla noudatetaan pääosin 7–8 vuoden viljelykiertoa. Suojaviljan jälkeen viljellään apilapitoista nurmea neljä vuotta. Tarvittaessa tehdään täydennyskylvöjä, jotta kasvustot pysyvät tuuheina. Sen jälkeen pellot ovat viljalla vuoden tai kaksi. Sitten on vuorossa palkokasvi- tai palkokasviseos. Uudistetuilta nurmilta kerätään yleensä yksi sato, ja vasta sen jälkeen aloitetaan laidunnus. Näin kasvustosta tulee Marttilan kokemuksen mukaan kestävämpi.
Marttilan luomutilan emolehmät vasikoineen laiduntavat kahdessa laumassa.
Sopii karjatilalle
Marttila pitää luomua hyvänä tuotantomuotona niille, jotka ovat valmiita tekemään työtä sen eteen. Jos ei ole karjaa, voi siitä olla vaikea saada täyttä hyötyä irti.
Kestorikkakasvit pysyvät melko hyvin kurissa, jos nurmet saa pidettyä tiheinä ja peittävinä.
”Suosin useita muokkauskertoja ja myöhennettyä kylvöä. Pikakesannointi muokkauskertojen välillä vähentää rikkakasvipainetta. Riskinä kuitenkin on etenkin lämpiminä keväinä, että maa ehtii kuivahtaa liikaa ennen kylvöä”, mies tietää kokemuksesta.
Kyntäminen on tullut uudelleen työlajiksi. Rikkaäes on ainoa puhtaasti luomua varten hankittu työkone, kesantomurskain olisi todennäköisesti hankittu muutenkin.
”Ehkä juolannostaja olisi hyvä lisä konekirjoon. Vaikka rikkojen torjunta on välillä hankalaa, kasvinsuojeluruiskutuksia ei ole ollut ikävä”, Marttila vakuuttaa.
Luomussa lopputulokseen voi vaikuttaa omalla toiminnallaan. Hyvä etukäteissuunnittelu ja oikea-aikaiset toimenpiteet ovat luomussa ensiarvoisia.
”Luomuviljely motivoi minua ja kannustaa koko ajan kehittymään. Kun jotain teen, haluan tehdä sen kunnolla. Peltojen pitää näyttää sellaisilta, että voin sanoa niitä omikseni.”
Naudat myydään HKScanille. Suoramyyntiä tila ei tällä hetkellä tee.
Nyt emoja on vajaat neljäkymmentä. Määrää on tarkoitus hieman lisätä, sillä pihatossa riittää tilaa isommallekin joukolle.
”Pojan kanssa on myös keskusteltu alustavasti yhtymän perustamisesta. Olisi hienoa, jos voisin jakaa vastuuta. Se antaisi liikkumavaraa töiden suunnitteluun, mahdollistaisi tuotannon kasvattamisen sekä vapaiden pitämisen.”
Monen työn ja touhun vastapainona Marttila harrastaa pyöräilyä, josta hän on innostunut uudelleen.
”Leutoina talvina pyöräilen ympäri vuoden, mielelläni myös hiihdän. Tosin rannikkokaupunkiin osuu harvoin kunnon lumitalvia.”
