Siirry sisältöön

Vekkilän Museotila on maatila­yritys, johon kuuluu reilut viisi hehtaaria peltoa ja noin 16 hehtaaria perinnemaisemia. Yrittäjä Kristiina Liinaharjan perässä singahtelee australian koolie Mora ja working kelpiet Pimu ja Nasta kirmaavat takana.

Ulkosuojalla tulijat vastaanotetaan määkimällä. Pässinuorukaisten ääni särkyy, sillä niillä on äänenmurros.

Tilalla on jalostettu lampaita villa edellä jo 25 vuotta monimuotoisuuden ja asiallisen teurasruhon ohella.

– Jalostukseen kannattaa yleensä valita kahdesta kolmeen ominaisuutta, joita yritetään parantaa, Liinaharja toteaa.

Villan kahdeksan ominaisuutta pisteytetään asteikolla yhdestä viiteen. Jatkoon valitaan hyvänmallisistakin eläimistä vain ne, joiden villa saa keskiarvoksi neljä.

– Jos villan kiilto ja väri ovat hyvät, saatan hyväksyä lyhyemmän villan tai harvemmat tapulit eli villatupsut.

– Hienovillaisista uuhista meillä noin puolet on merinoluokassa. Turkistyyppis­ten kohdalla valintaa tehdään upeiden värien hyväksi.

Helmikuun puolessa välissä oli poikimisaikaan noin kuukausi.
Helmikuun puolessa välissä oli poikimisaikaan noin kuukausi.

Haaveammatissa

Kristiina Liinaharja palasi Tammelaan vuonna 2000 hevosen, koiran ja kolmen pojan kanssa. Sitä ennen hän opiskeli muun muassa valtiotieteitä ja työskenteli sen jälkeen Helsingissä lähinnä sosiaali­alan hanketöissä.

– Juurille paluun jälkeen vaihdoin jo perustetun osakeyhtiön päätoimi­alaksi maatalouden. Niin humanisti opetteli alkutuottajaksi ja maaseutuyrittäjäksi.

– Ensimmäiseltä koulutukseltani olen kuitenkin lampuri. Suoritin lammastalouden ammattitutkinnon Forssassa vuonna 1988 Suomen ainoaksi jääneessä täsmäkoulutuksessa. Haaveilin maatilayrittäjän työstä jo 16-vuotiaana, kolme vuotta ennen lampuriopintoja.