Hiilentekijät Pasi Lähteenmäki ja Jarkko Lahtinen vaalivat ikiaikaisen hiilenpolton perinnettä. Jotta valkorunkoinen koivu muuttuu laadukkaaksi, pitkään hehkuvaksi hiileksi, tarvitaan roima annos kokemusta, salaista tietoa ja rautaista ammattitaitoa.
Euran Honkilahdella hiilenpoltto alkoi jo 1700-luvulla. Silloin sysiä tarvittiin Kauttuan rautaruukin käyttöön. Sittemmin muut polttoaineet ovat syrjäyttäneet puuhiilen niin pajoissa kuin tehtaissakin. Nykyään sille on sijaa vain ruuanlaitossa ja taonnan harrastajien ahjoissa.
Hiilenpolttajien ammattikunta on käynyt harvalukuiseksi. Ammattimaisesti hiiltä Suomessa tuottaa alle kymmenen yrittäjää.
Satakuntalaisessa hiilenpolttajien kylässä savua tupruttaa enää muutama koliuuni. Muualla puhutaan hiiltämöistä, hiiliuuneista tai -miiluista, Honkilahdella koliuunista.
”Vielä 1960-luvulla kylässä oli yli kymmenen ammattimaisesti hiiliä valmistavaa yrittäjää. Enää ammatikseen tätä ei tee täällä kukaan. Onneksi meitä ikiaikaisen perinteen vaalijoita löytyy vielä muutamia”, Pasi Lähteenmäki ja Jarkko Lahtinen kertovat.
Miehet ovat touhunneet hiilenpolttamisen kanssa jo vuosia.
”Tähän piti ryhtyä, kun kerran naapuritkin niin tekevät”, Lähteenmäki tokaisee.
Hän vuokrasi Veijo Raitasen 1970-luvulla rakentaman koliuunin 15 vuotta sitten ja sai samalla perehdytyksen hommaan. Viisi vuotta myöhemmin Lahtinen tuli kimppaan. Nyt noen mustaamassa rakennuksessa palaa koivusatsi muutaman kerran vuodessa.
”Koivuhiili on ainut oikea ja paras, sillä se palaa liekittä ja hehkuu pitkään. Samoilla hiilillä voi grillata useamman kerran”, miehet vakuuttavat.
Kerran kaudessa Lähteenmäki ja Lahtinen valmistavat tilaustyönä männystä hiiltä taonta-alan yrittäjälle.
Pasi Lähteenmäki ja Jarkko Lahtinen täyttävät käsin koliuunin. Isoja uuneja täytetään yläkautta koneellisesti.
Monivaiheinen prosessi
Jotta puu muuttuu hiileksi, se poltetaan hapettomassa tilassa eli kuivatislataan. Prosessia kutsutaan myös pyrolyysiksi. Palamisen aikana poistuu ensin vesi, osa puuaineksesta kaasuuntuu ja nesteytyy puuöljyksi.
”Hiillossa puun tilavuus kutistuu puoleen, mutta rungot säilyttävät muotonsa ja vuosilustot ovat edelleen nähtävissä. 27 kuution satsista syntyy vain pari kottikärryllistä tuhkaa, joka on keossa uunin keskellä”, Lahtinen selittää.
Tämän kevään polttoihin valmistauduttiin jo viime vuonna. Kesän yli kuivuneesta koivusta saadaan satoa tuoretta enemmän. Raaka-ainetta miehet keräävät omista metsistään sekä ostavat yksityisiltä ja metsänhoitoyhdistykseltä.
Betonisen, tiilivuorisen uunin täytössä on niksinsä, joista ei muille huudella. Kun puut on ladottu kaksikaistaiseen rakennukseen, vuorossa on sytytys alakautta ripaa sekä huokolevyä käyttäen.
”Puu ei saa palaa liekillä, sillä silloin hiilen sijaan syntyy tuhkaa. Palaminen on liian kovaa, jos ulostupruava savu on sinistä ja läpinäkyvää. Sen pitää olla sakeaa ja mustanpuhuvaa, silloin puut hiiltyvät”, miehet selittävät.
Ohikulkijat voivat arvella koliuunien olevan kuumina siitä, että tiestöllä on teollisuussavusta varoittava liikennemerkki. Silti ohikulkijat saattavat soittaa hätäkeskukseen varmana siitä, että jossain palaa talo.
Neljän päivän rupeama on jännityksellä lastattu. Uunia on vahdittava yölläkin. Jos tuuli yltyy, veto kovenee. Sen vuoksi hiekkaa on lapioitava kiireesti oven alla olevaan ilmarakoon ja säädettävä savupiippuja pienemmälle. Vaikka homma sujuu jo rutiinilla, tulipalon riskiä ei sovi vähätellä.
”Välillä hiiltyminen tapahtuu 80 tunnissa, välillä aikaa kuluu 120 tuntia, mutta kokemus neuvoo, milloin poltto on valmis”, Lahtinen ja Lähteenmäki kertovat. Sen jälkeen savupiiput irrotetaan ja ilma-aukot viimeistä rakoa myöten tiivistetään hiekalla.
Kolinpoltto kestää 80–120 tuntia. Palamiseen vaikuttavat niin ulkolämpötila, ilmanpaine kuin tuuletkin.
Lajiteltuja sysiä säkkiin
Ennen ovien avaamista odotetaan vähintään viikko, jotta tuli on varmuudella tukahtunut ja hiilet jäähtyneet.
”Aina jännittää, kun avaamme ovia, että paljonko pino on madaltunut ja miten on onnistuttu”, konkarit myöntävät.
Uunin purussa tarvitaan miestä ja lapiota, jolla rangat pienitään ja nostetaan lajittelijaan. Omavalmisteinen, tappurin rungosta rakennettu kone muokkaa hiiliä pienemmiksi ja ohjaa seulalle, joka seuloo hileet pois. Seulan päästä mustat kokkareet saa kätevästi säkitettyä.
”Silppua ei säkkiin laiteta, sisällön pitää olla priimaa. Tästä emme tingi”, hiilimestarit tähdentävät.
Ison osan tavarasta miehet myyvät suoraan. Ajoittain heidän valmistamiaan koivuhiiliä on kaupan lähiseudun liikkeissä.
”Koronasta oli meille hyötyä, sillä viime kesänä menekki oli kovempi kuin koskaan. Aiempaa enemmän kysytään isokokoista hiiltä. Grillin äärellä halutaan viihtyä, laittaa ruokaa pitkään ja hartaasti. Reilun nyrkinkokoisista hiilikokkareista riittää puhtia kolmeksi, neljäksi tunniksi”, Lähteenmäki lupaa.
Monen kokoluokan hiiliä. Isokokoisen hiilen kysyntä on kasvanut koronavuoden aikana, sanovat Jarkko Lahtinen ja Pasi Lähteenmäki.
Kotoista hiiltä käsityönä
Enää teollisuus ei tarvitse ahjohiiltä. Makkaransa ja pihvinsä suomalaiset paistavat pääosin ulkomaisilla hiilillä. Eniten niitä tuodaan Virosta, Latviasta, Puolasta ja Unkarista, joskus kaukomailta asti.
”Syy kotimaisen tuotannon syrjäytymiseen löytyy hinnasta. Suomessa pelkkä paperipussi maksaa lähes yhtä paljon kuin ulkoa tuotu lehtipuuhiilikilo”, Lahtinen vertaa.
Tavara ei ole samanveroista, sillä useimmiten valmistuksessa on käytetty koivun ohella myös muita lehtipuita. Esimerkiksi haavasta ja lepästä tehty hiili palaa nopeammin ja räiskyy palaessaan eli ne ovat lämpöarvoltaan huonompia. Muut lehtipuut ovat hiilenä koivua hauraampaa ja silppuuntuvat herkästi pussissa.
Puita pinotessa tulee hiki ja palamisen aikana uunia on vahdittava yöaikaankin. Hiiliä muokatessa miehet mustuvat nokkaa ja korvannapukoita myöten. Silti hiilenpoltto kiehtoo ja saa miehet innostumaan kevät toisensa jälkeen.
”Tämä on hyvä ja mukava harrastus. Hätäkös tässä on metsässä olla koronaa paossa”, Lähteenmäki leukailee.
Homma käy kuntoilusta, sillä puut pinotaan uuniin kaurapuuron voimalla, ja mustaksi hiiltynyt tavara lapioidaan käsipelillä muokattavaksi, lajiteltavaksi ja säkitettäväksi.
Miehet ovat valmistaneet vuosien varrella hiilisatsin jos toisenkin. Silti jokaista polttoa sävyttää salamyhkäisyys ja hippusen sattumakin.
”Lasti ei koskaan pala samalla tapaa. Jokainen poltto on erilainen riippuen ulkolämpötilasta, tuulesta ja ilmanpaineesta. Joka kerrassa on oma jännityksensä”, Lahtinen perustelee.
