Siirry sisältöön

Työssäkäyvien pitäisi kuulemma ottaa enemmän vastuuta vanhustenhoidosta. Kyselin polttopuita tekevältä vanhalta isännältä, että mitäs jos joutuisikin vanhainkodin sijaan meidän armoillemme. Luotto on vahva: Ei ikinä!

Porkkana kun on ehkä monimutkaisin organismi, jota kykenen hoivaamaan. No onhan meillä yksi poikalapsi, mutta se varttui täysi-­ikäiseksi ilman sen kummempia paapomisia, minun osaltani. Isänsä kyllä osasi sujuvasti kaiken muun paitsi imetyksen. Ja poika oppi omatoimiseksi, kun ymmärsi, että jos täällä meinaa jotain asioita tapahtuvaksi, ne on parempi hoitaa itse.

Vanhempien ikääntyminen ja hoivapalvelujen tilanne on kyllä kieltämättä antanut aihetta pohdiskella arvokkaan ehtooelämän edellytyksiä. Omien vanhempieni osalta "osa-aikasyytinki" on toiminut tähän asti hyvin. Ovat saaneet pyöriä auttelemassa tilan töissä aina kun ovat halunneet ja sapuskaakin on tarjottu. Ajan saatossa mielenkiinto tekemiseen on kyllä selkeästi hiipunut. Ja ehkä hyvä niin. Kuivurilla kiipeily kun ei enää kasikymppisenä ole kovin ketterää, vaikka mieli vielä nostaisikin ruuvikuljetinta vanhaan malliin.

Entäpä oma vanhuus? Koska oma perillinen varmasti kostaa potut pottuina, minkään­laista hoivaa siltä suunnalta lienee turha odotella. Unelmieni vanhainkoti olisikin jotain sellaista, jossa saisi kaatua kunniakkaasti saappaat jalassa, trendikkäästi Green Care. Eli panta jalkaan ja savotalle tai kyntämään, toki mielellään sellaisella 70-luvun Massikalla, jolla ei pääse kovin kovaa eikä kauas, eikä muutenkaan saa isoa vahinkoa aikaiseksi. Joku voisi sitten vähän gps-seurantasovelluksella vilkaista, ettei ihan kauhean kaukana naapurin pellolla huristella. Tämän tasoiseen hoivaan ehkä omakin jälkikasvuni juuri ja juuri kykenisi venymään.

Metsänhoitohommiakin voisi aina tehdä. Kun ei enää jaksa raivaussahaa kanniskella, niin vesurilla tai raivausveitsellä saa jotain aikaiseksi. Sopivassa rantapusikossa ei haittaa, vaikkei enää muistaisi, mitä puita piti jättää ja mitä kaataa: parin vuoden päästä siellä on samanlainen pusikko taas odottamassa kuitenkin. Ja tärkeintähän ovat joka tapauksessa kahvi­tauot.

Ja jos ei maatilahoivaa ole tarjolla, onneksi aina on tarjolla vankeinhoitolaitos. Siellä joku kävisi ainakin silloin tällöin katsomassa perään, pääsisi suihkuun päivittäin ja ulkoiluakin olisi ohjelmassa. Riittäisiköhän vankilahoivan piiriin pääsemiseen semmoinen keskivertoa suuremman ympäristö­vahingon aiheuttaminen vai pitäisikö mieluummin perehtyä talousrikospuoleen?