Professori Markku Yli-Halla tiivistää: maailmaa vaivaa typen puute. Siksi Suomessakin on menossa monta hanketta valkuaisomavaraisuuden parantamiseksi.
Proteiinit eli valkuaisaineet ovat keskeinen osa ihmis- ja eläinravitsemusta. Maapallon kasvava väkimäärä aiheuttaa huolta erityisesti proteiinin riittävyydestä.
Pari vuotta sitten julkaistiin tiekartta Suomen valkuaisomavaraisuuden parantamiseen. Ruokinnan täydennysvalkuaisen omavaraisuus on ollut 15 prosentin luokkaa. Tavoitteena on tuplaus, 30 prosenttia.
”Proteiiniomavaraisuuden kasvattaminen on täysin mahdollista. Soija voidaan korvata märehtijöiden ja sikojen ruokinnassa kokonaan, siipikarjalla osittain”, erikoistutkija Nina Wessberg Teknologian tutkimuskeskuksesta VTT:stä muistuttaa.
Täydennysvalkuaismarkkinat koko Euroopassa täyttyvät sanoista soija ja Amerikka.
Tiekartalla lasketaan, että härkäpavun, herneen ja rypsin viljelyalan kasvattaminen 200 000 hehtaarilla vähentäisi tuontivalkuaisen tarvetta jopa 80 prosenttia. Nettohyöty olisi rahaksi laskettuna 55 miljoonaa euroa.
Viime kesänä hernettä, härkäpapua ja öljykasveja kasvoi yhteensä noin 100 000 hehtaarilla, joten ala pitäisi kolminkertaistaa tavoitteen saavuttamiseksi.
Soijasta valkuaista saa halvemmalla kuin vaikkapa härkäpavusta. Saako tosiaan, tutkija Sini Perttilä Luonnonvarakeskuksesta?
”Esimerkkinä voisi laskea, että gmo-vapaan soijan hinta on noin 520 euroa. Gmo-soija maksaa luokkaa 420 euroa, ja härkäpapu 180 euroa. Soijassa valkuaista on 500 grammaa kilossa, kun härkäpavussa sitä on 250 grammaa. Siitä asiaa voi laskea”, Perttilä vastaa.
Valkuaiskilon saaminen rehureseptiin soijasta vaatii kaksi soijakiloa. Härkäpapua tarvitaan vastaavasti neljä kiloa.
”Tyypillisesti lihasian rehussa voi olla 20 prosenttia soijaa ja 80 prosenttia viljaa. Mutta jos soijaa korvataan härkäpavulla, sillä korvataan myös viljaa. Jos viljan hinta on korkealla ja härkäpavun hinta alhaalla, voi olla, että härkäpavun käyttö viljan korvaajana kannattaa. Soija on vain valkuaisrehu”, Perttilä toteaa.
Härkäpapu ei täysin vastaa rehussa soijaa. Papuseokseen on lisättävä synteettisiä aminohappoja tai erikoistiivistettä, jotta valkuaisen koostumus vastaisi sikojen ja siipikarjan tarvetta.
”Lisättävät aineet tietysti nostavat hiukan rehuseoksen hintaa, joten pelkän härkäpavun, soijan ja viljan hintaa ei voi tuijottaa. Jokainen rehuseos on suunniteltava kokonaisuutena kohde-eläimen tarpeet huomioiden. Härkäpavun käytön edullisuus määräytyy seoksen hinnasta”, Perttilä sanoo.
Palkokasvien typensidonta ilmakehästä on kaikille tuttua. Mutta palkokasvi ottaa typpeä myös maasta.
”Palkokasvi kasvaa maassa. Se priorisoi maasta saatavan typen eli ottaa sitä mieluummin. Normaalisti kasvava palkokasvi ilman vuotuista typpilannoitusta ottaa noin 70 prosenttia tarvitsemastaan typestä ilmasta ja loput maasta. Jos typpilannoitus on runsasta, typensidonnan osuus voi olla kuitenkin jopa alle 10 prosenttia. Kovassa typen pulassa palkokasvit ottavat ilmasta lähes kaiken tarvitsemansa typen”, Luonnonvarakeskuksen tutkija Pentti Seuri sanoo.
Typpiväkilannoitteiden halpuus ja saatavuus ovat syrjäyttäneet biologisen typensidonnan typen lähteenä. Kasvinvuorotuksesta luopuminen on vähentänyt typensitojakasvien käyttöä entisestään.
”Palkokasveja on jokseenkin mahdoton viljellä menestyksekkäästi ilman kasvinvuorotusta. Suuret satovaihtelut, kalliit tuotantokustannukset ja ammattitaidon puute ovat myös esteenä laajemmalle palkokasvien viljelylle”, Seuri sanoo.
Ammattitaidon puute näkyy hänen mukaansa usein siinä, että ei osata hyödyntää palkokasvien typensidontaa, vaan käytetään – tarpeettomasti – typpilannoitteita. Kokonaan oma lukunsa on vielä se, että apila–heinä-seosten viljely onnistuu vain harvalta. Yleensä viljely tapahtuu heinien ehdoilla ja apilasato ja apilan merkitys jäävät mitättömiksi.
Monilla eri palkokasveilla on yhteisiä kasvitauteja.
”Apilan ja herneen vuorottelu ei välttämättä ole hyvä asia. Jonkinlainen nyrkkisääntö on, että palkokasveja olisi viljelykierrossa korkeintaan puolet ja samaa palkokasvia korkeintaan kerran viidessä vuodessa samalla lohkolla”, Seuri toteaa.
Palkokasvien vaikutus maahan on käytännössä juuriston vaikutusta. ”Palkokasvien juurissa typpipitoisuus on noin 2–2,5 prosenttia, heinäkasveilla alle yksi prosentti”, professori Markku Yli-Halla Helsingin yliopistosta sanoo.
Runsas typpi edistää mikrobitoimintaa. Mikrobit villiintyvät kasvuun, kun saavat helppokäyttöistä typpeä sisältävää kasviainesta.
”Juuret päästävät maahan aktiivisesti yhteyttämistuotteita. Jopa neljäsosa siitä hiilestä, jonka ne yhteyttävät, päätyy maahan. Se on se herkku maan mikrobeille. Tätä tekevät sekä heinät että palkokasvit, mutta palkokasvien eritteet ovat typpipitoisempia ja siksi edistävät mikrobitoimintaa enemmän”, Yli-Halla muistuttaa.
Biologisen typensidonnan spatiaalinen ja ajallinen vaihtelu on suurta. ”Se tekee biologisesta typensidonnasta epävarmaa verrattuna lannoitesäkin typpeen”, Yli-Halla sanoo.
Yli-Halla lainaa omaa professoriaan Armi Kailaa lähes 40 vuoden takaa: ”Maailman nälkä on typen nälkää.”
Öljyhamppua luonnehditaan suomalaiseksi superruuaksi, joka monipuolistaa kotimaisten kasvipohjaisten raaka-aineiden valikoimaa. Öljyhampun viljelyalaan toivotaan reipasta kasvua ja erityisesti luomutuottajia tarvitaan lisää.
Erikoiskasvien viljelystä ja jalostuksesta on kehittynyt Impolan Kasvitilan vankka tukijalka.
Kanadassa luotiin 1970-luvulla rapsille ja rypsille oma tuotemerkki, Canola. Nyt Canola on haluttu vientituote ympäri maailman.
Tasainen taimiväli ja ravinteet siemenen lähelle. Siinä keinot, joilla Hunsan tilalla parannetaan öljykasvien ja härkäpavun taimettumista ja vähennetään yksilöiden välistä kilpailua. Lopputuloksena viljelyvarmuus paranee, ja sen myötä sato.