Antti Teivaisen nimen tuntevat nekin, jotka eivät raviurheilua harrasta. Mutta alan harrastajat tietävät varsin hyvin, kuka on Suomessa eniten voittoja ajanut raviohjastaja. Teivainen on Pohjoismaiden toiseksi voitokkain kuski Jorma Kontion jälkeen.
Tavallisena aamuna Antti Teivaisen, 55, löytää varmimmin Nurmijärvellä sijaitsevan kotitilansa tallista, siellä hän ruokkii ja juottaa hevosia ja vie ja hakee niitä laitumilta.
”Tämä on arkista työtä, kun kärrätään lantaa, mutta kovalle työlle saa tyydytystä, kun valmentaa hevosia. Nuorten varsojen kehitystä on hieno seurata”, Antti Teivainen toteaa.
Eikä mies muutenkaan osaisi ajatella elämää ilman hevosia. Hän näkee työskentelyn hevosten kanssa kutsumusammattina, joka on vetänyt häntä puoleensa lapsesta saakka.
”Leikin 2–3-vuotiaana aina hevosta. Äiti sai laittaa pyyhkeen loimeksi selkään ja söin heiniä lattialta.”
”Olen kaupunkilainen eikä meillä ollut hevosia kotona, mutta naapurustossa niitä oli. 1960-luvulla tehtiin vielä kaikki työt hevosella, joten ne olivat näkyvästi läsnä Oulun katukuvassa. Ne tekivät lumitöitä ja ajoivat halkoja, tiiliä, santaa ja kouluille ruokaa. Hevonen oli työkaveri.”
Teivainen vietti lapsuutensa Oulun Heinäpäässä, mistä on lähtenyt hänen lisäkseen maailmalle muitakin huippuravimiehiä, kuten Allan Korven pojat Pekka ja Ilkka sekä Jorma Kontio.
”Kävin samaa Heinätorin koulua Korven Pekan ja Ilkan kanssa. Ilkka oli rinnakkaisluokalla.
Harrastin paljon kaikenlaista urheilua, mutta vietin myös aikaa talleilla. Tiesin jo nuorena, että hevoset ovat minun juttuni enkä ajatellutkaan mitään muuta kuin tallille menemistä heti peruskoulun jälkeen. Minulla oli intohimo tähän lajiin”, Teivainen kertoo.
Antti Teivaisen tallin hevoset saavat nauttia rauhallisista maalaismaisemista Nurmijärvellä.
Charme ja gorillat samassa koneessa
Vuonna 1977, kun Teivainen oli 17-vuotias, lähti hän tallipojaksi Forssaan Pekka Korven talliin. Siellä hän työskenteli neljä vuotta. Tuona aikana hän pääsi kerran reissuun oman aikansa menestyksekkäimmän ravihevosen, Charme Asserdalin kanssa.
”Korven Heikki oli silloin lähdössä Charme Asserdalin kanssa kilpailuihin New Yorkiin ja pyysi minua matkaan hevosenhoitajaksi. Vuosi oli 1979 ja se oli iso juttu nuorelle pojalle. Ilkka ajoi tammalla kaksi lähtöä, joissa se sijoittui viidenneksi ja kolmanneksi”, muistelee Teivainen.
”Lensimme Frankfurtista eteenpäin rahtijumbolla, joka hoiti eläinkuljetuksia. Siellä oli leijonia ja gorilloja häkeissään ja käärmeitä laatikoissaan. Eläintenhoitajillakin oli hienot huoneet. Charme pärjäsi koneessa oikein hyvin, se kun oli rauhallinen viilipytty. Matka oli minulle hieno kokemus ja antoi lisäpotkua työhön.”
Teivainen arvostaa korkealle Pekka Korpea, jota hän pitää tinkimättömänä ravimiehenä. Tällä on kaikki osa-alueet kunnossa valmennuksesta ohjastukseen. Korpi on saavuttanut paljon kovalla työllä, taidolla ja tuurilla. Arvostusta saavat myös ohjastaja Jorma Kontio ja Stig H. Johansson, yksi maailman menestyneimmistä raviurheilijoista.
”Työskentely hevosten kanssa on luovaa työtä, joka antaa paljon. Haluan tehdä sitä niin kauan kuin jaksan”, sanoo Antti Teivainen.
Bosses Lilyn kanssa pitää olla väleissä
Oman tallin Teivainen perusti Forssaan vuonna 1984 ollessaan 24-vuotias. Sieltä hän lähti pitämään tallia Vermoon, jossa viihtyi kymmenen vuotta. Tätä nykyä ohjastajamestari asuu Nurmijärvellä Havukkamäen tilalla, jonka tallissa hirnuu neljä hevosta ja yksi poni.
Kuusivuotiaan tamman Bosses Lilyn eli Lilin Teivainen osti vuonna 2010 huutokaupasta Ypäjältä. Se oli miehen mukaan varsinainen lottovoitto, sillä hän maksoi puolitoistavuotiaasta varsasta vain 2 500 euroa. Jo vuoden 2012 aikana tamma juoksi kassaan 109 000 euroa.
”Lilin kanssa kävi tuuri. Se oli varsana pienikokoinen, mutta sille tuli pitkät jalat, joilla oli hyvä mennä eteenpäin”, Teivainen toteaa hymy suussa.
”Tamma voitti Kriteriumin, joka on 3-vuotiaiden ravureiden suurin kansallinen ikäluokkakilpailu. Seuraavana vuonna se oli jo menossa Derby-kilpailuihin, kun se loukkaantui juuri ennen karsintoja. Se oli kärkihevonen, joten kyllä harmitti! Oikean takajalan koukistajajänteen paraneminen kesti yhdeksän kuukautta.”
Kun se vamma saatiin kuntoon, alkoivat Lilin poskiontelot oireilla. Viime vuosi oli huono, ja kovin juttu tuli ennen joulua, kun tammalle tuli hankalia hammasvaivoja. Kaksi hammasta jouduttiin vetämään pois. Vasta nyt voidaan palata kilparadoille.
Kun Teivainen lähtee hakemaan tähtitammaansa laitumelta, ei tämä anna omistajansa ottaa kiinni itseään ihan heti.
”Lili on aivan oma persoonansa. Sen kanssa pitää olla väleissä. Jos riitelee, niin jää kyllä toiseksi. Sillä on omat oikkunsa. Lili ei esimerkiksi mene oikein päin karsinaan, vaan haluaa pakittaa sinne. Mitä lie joskus pelästynyt? Mutta radalla se toimii kuin unelma”, Teivainen sanoo.
Tallissa asustavat lisäksi lupaava kaksivuotias ruuna Mr Nice Way eli Veikko sekä kolmevuotias tamma Amelie Frost eli Alma, jotka ovat osaomistuksessa.
”Näillä kahdella on sama isä Mr Nice Guy, joka on hyvä hevonen. Ajoin jo silläkin kilpaa. Alma on vähän sähköinen, joten sitä pitää vähän jarrutella vielä – mutta se kehittyy koko ajan. Veikolla on hieno luonne, joten se paketti on kunnossa”, Teivainen luonnehtii.
Talliin mahtuu myös 24-vuotias eläkeläishevonen Avant eli Onni, joka on tallissa osa-aikaisesti työskentelevän Pirjo Ilosen omistuksessa.
Tallin kuusivuotiasta shetlanninponia hoitaa Teivaisen nuorin tytär Emma, 15. Hän myös omistaa ponin. Veikkoa taas hoitaa vapaa-aikanaan keskimmäinen tytär Eveliina, 22. Tyttöjä näkee tallilla lähes päivittäin. Vanhin tytär Elisa, 24, ei ole samalla tavalla kiinnostunut hevosista kuin sisarensa.
Sielunmaisemia pitää osata lukea
Vuonna 1977 ohjastajauransa aloittaneen Teivaisen uralle on kertynyt yli 53 300 starttia ja 7400 voittoa. Koko uran voittoprosentti on 14. Hänen ohjastamansa hevoset ovat juosseet lähes 25 miljoonaa euroa. Teivainen onkin Suomessa eniten voittoja ajanut raviohjastaja ja Pohjoismaissa toiseksi voitokkain kuski Jorma Kontion jälkeen.
Ajajaliigan Teivainen on voittanut Suomessa seitsemän kertaa. Vuoden ohjastajaksi hänet on valittu vuosina 2004, 2006, 2007 ja 2009.
Uransa aikana ohjastajamestari on voittanut lähes kaikissa Suomen suurimmissa ravikilpailuissa. Esimerkiksi Ravikuningattaren hän on ohjastanut voittoon seitsemän kertaa, joista neljä Valomerkillä, kaksi Luisterilla ja kerran Velin Vinkellä.
”Olen ohjastanut urani aikana tuhansia, tuhansia hevosia, joilla on ollut samoja omistajia. Nykyään hevoset vain vaihtuvat nopeammin. Hevossuvuissa tulee tuttuja nimiä vastaan jo kolmannessa ja neljännessä polvessa. Hevosten tietyt piirteet ja olemus periytyvät suvuissa.”
Kokenut lainakuski juttelee aina ravurin valmentajan tai omistajan kanssa ennen starttia.
”Täytyy selvittää, minkä tyyppinen hevonen on kyseessä. Onko se nopea lähdössä, epäröivä tai laukkaherkkä? Ja mikä on päivän vire? Sitten tarkkailen hevosen olemusta. Onko se tyytyväinen? Onko se tarkkaavainen?”, selvittää Teivainen.
”Sitten katson hevosen ulkoista olemusta. Onko se hyvällä karvalla ja hyvässä kunnossa? Hevonen muistaa kaiken tarkkaan. Se voi jännittää jotakuta henkilöä, mutta toista ei. Hevosta ajettaessa kemioiden pitää olla kohdillaan, muuten ravuri on epävarma, kireä ja jännittynyt.”
Teivaisen mukaan hevoset ovat yksilöitä, joiden sielunmaisemia pitää osata lukea.
”Yleensä ajaessa tuntee, onnistuuko hevonen kilpailussa vai ei. Ei ole hyvä, jos se pullaa; on jännittyneessä tilassa ja menee ylivauhtia. Silloin se vain väsyttää itsensä.”
”Fiksut hevoset ovat rauhallisia. Ne menevät silloin, kun kuski haluaa. Sen oikein tuntee, kun ne heräävät starttiin. Kuskin tehtävänä on lähinnä katsoa, haluaako hevonen mennä toisesta hevosesta ohi tai eikö se halua päästää toista edelleen.
Antti Teivaisella on kolme tytärtä, joista Emmaa ja Eveliinaa (kuvassa) näkee tallilla usein. Elisa ei ole samalla tavalla kiinnostunut hevosista.
Nakkipaperi aiheutti hevosella laukan
Teivainen tunnetaan siitä, että hän miettii tarkkaan kilpailujen ajolinjat. Niissä tilanteissa nousevat esiin rutiinien merkitys ja tuntuma hevoseen.
”Liikkeet ovat tulleet tekemisen kautta vaistonvaraisiksi. Ne ovat nopeita, pieniä siirtoja, kun haetaan paikkoja. Hevoset ravaavat eri tyylillä. Joillakin pitäisi ajaa kovaa heti kärkeen, toisilla taas tasaista vauhtia.”
”Pitää aina psyykata itseään lähdössä ja katsoa vastustajat. Eläinten kanssa touhutessa voi aina voi tapahtua jotakin odottamatonta, mutta juuri se tekee kilpailemisesta mielenkiintoista.”
Teivainen kertoo hyvänä esimerkkinä tilanteen, joka sattui kerran Vermossa. Hänellä oli ohjastettavanaan ykkössuosikiksi pelattu hevonen, ja lähtöpaikkakin oli hyvä. Sata metriä lähdön jälkeen tuuli lennätti nakkipaperin hevosen eteen. Paperi pyöri radalla, ja hevonen hyppäsi sen yli – peli oli pelattu. Hevosen omistaja ihmetteli laukkaa jälkeenpäin, mutta katsoi sitten tapahtuman videolta ja näki tilanteen.
Vakavin onnettomuus Teivaisen uralla sattui 1980-luvulla syyspimeällä Forssan raviradalla, kun sinne iski yhtäkkiä sähkökatkos.
”Se oli marraskuuta, ja kun valot sammuivat yhtäkkiä, tuntui se siltä kuin olisi pantu säkki päähän. Keulahevonen kaatui, ja minun hevoseni Clete Hanover säikähti johtohevosen rinnalla”, Teivainen kertaa tapahtumia.
”Minä menin kärrynpyörää, ja hevonen meni ryöstölaukkaa kuin ohjus. Raahauduin sen mukana, kunnes pääsin lopulta irti. Ori jatkoi matkaa jokeen, jonne se vajosi ja jäi hengittelemään kuin virtahepo sieraimet veden yläpuolella. Lopulta se saatiin ylös eikä minullekaan tullut loppujen lopuksi pahempia ruhjeita.”
ME-juoksu Mikkelissä jäänyt hyvin mieleen
Antti Teivainen myöntää, että hänelläkin on omat suosikkihevosensa, jotka eivät välttämättä ole aina niitä, jotka pärjäävät parhaiten kilpailuissa. Vaikka kaikkien kanssa onkin tultava toimeen.
”Jotkut ovat miellyttäviä ja niitä on hyvä ajaa. Ne ovat rehellisiä ja antavat kaikkensa. Sen tuntee kärryillä, kun hevonen menee sen, minkä pystyy. Joskus se voisi mennä kovempaa, mutta ei mene, vaikka olisi edellytyksiä”, Teivainen pohtii.
Ravimaailma ja hevoset ovat Teivaiselle kaikki kaikessa – elämäntapa, josta hän osaa olla kiitollinen. Veronsa se kuitenkin vaatii. Parhaimpina tai pahimpina vuosina auton mittariin kertyi 120 000–130 000 matkakilometriä. Neljän vuoden ajan hän kävi myös joka viikko ajamassa Ämmänrautiolla Oulussa.
Aina kaikki ei onnistu mestarikaan. Toisinaan ohjastajat ajavat satoja kilometrejä eivätkä pääse juuri kuin startin alkuun. Se jos mikä on turhauttavaa.
”Toisinaan on käyty aika kaukana kotoa lähtölaukan vuoksi. Yksi lähtö on jäänyt erityisesti mieleen, kun kilpailin Aucklandissa Uudessa-Seelannissa; sen kauemmaksi ei juuri pääse. Se lähtö kariutui heti alussa lähtölaukkaan”, Teivainen muistelee huvittuneena. Hän on osallistunut kolmesti, vuosina 2003, 2005 ja 2007, raviohjastajien MM-kilpailuihin.
”Tämä on erikoinen ala, kun pitää olla mukana remmissä koko ajan. Silloin tällöin on yksittäisiä vapaapäiviä. Elämä jää väkisinkin suppeammaksi joiltain osin. Työn varjopuolet korostuvat syksyn pimeässä ja kylmässä, vaikka ravimies ajelee kelillä kuin kelillä. Työ on lisäksi fyysisesti raskasta”, Teivainen toteaa.
”Muutamilla kollegoilla on selkä- ja niskavaivoja. Kärryillä kolisee ja tärisee, on kylmä ja niskat ovat jännittyneinä. Käyn itse hierojalla ja hiihdän talvella. Tallitöissä saa hyötyliikuntaa, mutta varsinainen henkireikäni on uinti, jota olen harrastanut koko ikäni. Käyn uimahallissa 3–4 kertaa viikossa ja uin siellä kerrallaan puolesta kilometristä kilometriin.”
Kaikesta huolimatta mikään ei ole Teivaisesta niin hienoa kuin se, että ylväät hevoset juoksevat kilpaa.
”Olen kilpailuhenkinen, ja jokainen voitto tuntuu sillä hetkellä hienolta, oli se sitten 100 euroa tai 100 000 euroa. Yksittäisistä voitoista on kuitenkin mieleen jäänyt erityisesti Mikkelin ME-juoksu vuonna 1993, kun ohjastin Smooth Blendiä. Ori juoksi tuhannen metrin ratojen silloisen maailmanennätyksen.”
”Viime vuoden syyskuussa olin samassa lähdössä lapsuuteni idolin Lauri Kokon kanssa. Minulla ja Laurilla oli lähdön parhaimmat hevoset. Lähdön jälkeen minä menin keulaan ja Lauri jäi taakse. Menimme rintarinnan viimeisen kierroksen ja ajattelin, että taidan pärjätä, mutta loppusuoralla Lauri meni ohi ja tuuletti. En voinut muuta kuin onnitella häntä ja todeta, että kokemus on valttia.”
RIITTA SAARINEN, teksti
ANTTI SARAJA, kuvat
