Tinkimätön kaavamainen jatkuvan kasvatuksen suosiminen ei ole metsien, luonnon eikä edes ilmaston kannalta kestävää, muistuttaa Markku Remes.
Vääntö metsän kasvatusmenetelmien paremmuudesta on viime aikoina hieman liudentunut. Suomen metsäkeskuksen johtavan asiantuntijan Markku Remeksen mielestä keskusteluissa on menty tervehenkisempään suuntaan.
– Jatkuvaa kasvatusta pystytään tarkastelemaan asiallisesti, yhtenä työkaluna toisten joukossa. Lisäksi rohjetaan sanoa ääneen, ettei työlaji sovellu joka paikkaan.
Viime vuonna noin kolme prosenttia koko maassa toteutetuista hakkuista tehtiin jatkuvan kasvatuksen työlajilla. Määrä on viime vuodet pysynyt suunnilleen samalla tasolla, noin 20 000 hehtaarissa.
Jatkuvan kasvatuksen kohteita on ylivoimaisesti eniten Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla, yhteensä yli 40 prosenttia vuosittaisesta kokonaisalasta. Seuraavaksi eniten kohteita on Pohjois-Karjalassa, Kainuussa ja Pohjois-Savossa.
– Lapissa on paljon valtion maita, joissa pyritään suosimaan peitteistä metsänkäsittelyä. Lisäksi Lapissa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa lämpösumma, puunkasvu ja metsän tuotto ovat etelää alhaisempia. Siellä on taloudellisesti järkevää käyttää luontaista uudistamista, Remes lisää.
Myös isojen kaupunkien liepeillä on siirrytty peitteisempään metsänkasvatukseen. Kuntien asemakaava-alueilla on voinut jo ennen vuoden 2014 metsälain muutosta harjoittaa erilaista metsänkasvatusta. Monella kunnalla onkin jo paljon kokemusta erirakenteisen metsän kasvatuksesta.
Kun tasaikäisestä siirrytään jatkuvaan kasvatukseen, pitää huomioida monia seikkoja. Yksi niistä on harvennusvoimakkuus.
Tiheästä männiköstä ylispuita kannattaa poistaa vaiheittain eikä kaikkea kerralla. Puolestaan liian voimakas harvennus järeässä, tiheässä kuusikossa altistaa puuston monille riskeille. Hakkuun myötä valo- ja pienilmasto muuttuu radikaalisti, mikä tietää puille valoshokkia. Sen heikentämiin puihin iskeytyvät helposti tuhohyönteiset. Lisäksi tuuli- ja lumituhojen riski kasvaa.
– Jatkuvan kasvatuksen metsätuhoriskit korostuvat tasaikäisenä kasvatetuissa kuusikoissa. Etenkin juurikäävän saastuttamilla alueilla Etelä- ja Länsi-Suomessa kuusikoiden poimintahakkuut ovat kestämätön vaihtoehto, sillä juurikääpä leviää myös juuristoyhteyksien kautta. Sen on huomattu tarttuvan luontaisesti syntyviin taimiin istutustaimia ahnaammin.
Pahoin juurikäävän vaivaamilla alueilla paras vaihtoehto on avohakkuu ja puulajin vaihto koivuun, jos kasvupaikka sen sallii.
Jatkuva kasvatus soveltuu parhaiten metsiköille, joilla on hyvä taimettumiskyky. Silloin metsänkasvatus on taloudellisesti vakaammalla pohjalla.
– Kohdetta ja työlajia valittaessa on osattava arvioida kuvion uudistumiskykyä: millaisin toimenpitein sitä voidaan parhaiten edistää – poimintahakkuin, pienaukoin vai ylispuukasvatuksella männikössä, Remes ohjeistaa.
Suometsien mustikka- ja puolukkatyypin turvekankaat taimettuvat useimmiten ongelmitta. Sen sijaan varputurvekankaat uudistuvat huonosti. Taimikon syntyä rajoittavat tiiviinä mattona kasvava suopursu ja kuivumisherkkä kuohkea maan pintakerros. Tämän kaltaisille kuvioille viljely on toimivampi malli tai vähintään maanpinnan muokkaus on välttämätöntä.
Kuusi pyrkii herkästi valtapuuksi sielläkin, missä sen menestymiselle ei ole edellytyksiä, kuten karuilla kasvupaikoilla ja varputurvekankailla.
Etenkin viljavilla mailla taimia syntyy ryppäinä. Remes ohjeistaa antamaan parhaille taimille ajoissa tilaa, kuitenkin kerralla maltillisesti harventaen, jotta vältytään valoshokilta.
Koivikkoihinkin ilmestyy herkästi kuusentaimia. Jos halutaan vaalia monimuotoisuutta ja suosia monipuulajisuutta, raivaussahaa on syytä laulattaa.
– Paras jatkuvan kasvatuksen kohde on sellainen, jolla on jo entuudestaan eri-ikäistä puustoa, kerroksellisuutta ja myös isoja puita. Hyviä kohteita ovat suometsät, jotka luontaisesti taimettuvat hyvin, samoin monet mustikka- ja puolukkatyypin kankaat, Remes tiivistää.
Metsän tuottavuuteen vaikuttaa moni asia. Jaksollisen ja jatkuvan kasvatuksen kannattavuudesta on tehty vertailuja, mutta Remes ei pidä tämänhetkisiä tutkimustuloksia riittävinä ja luotettavina.
– Tämä kilpistyy kahteen asiaan, uudistumisen nopeuteen ja metsätuhoihin, joita kumpiakaan ei kyetä mallinnuksen avulla tehdyissä tutkimuksissa ottamaan riittävästi huomioon.
Markku Remeksen mukaan tarvitaan edelleen lisätutkimusta jatkuvan kasvatuksen parhaiden käytäntöjen kehittämiseksi sekä hakkuissa että hoitotavoissa. Esimerkiksi millainen kevytmuokkausmenetelmä sopisi parhaiten pienaukoille taimettumisen edistämiseksi ja millainen malli olisi toimivin tiheiden taimikoiden harventamisessa.
Eri-ikäisrakenteisella metsänhoidolla haetaan parasta pitkän aikavälin tuottoa. Metsänhoitotapaan innostunut metsänomistaja katsoo asiaa myös maisemallisesta, riistanhoidollisesta ja virkistyskäytön näkökulmasta.
Sekametsän perustamisessa kannattaa hyödyntää luontaisesti syntyvää lehtipuustoa. Samalla säästyy rahaa ja työtunteja niin uudistamisessa kuin taimikonhoidossakin. Tutkimusta sekametsien kasvatuksesta on jo käynnistetty.
Metsätilan sukupolvenvaihdoksen suunnitteluun kannattaa käyttää aikaa ja asiantuntijan apua. Vaihtoehtoja vertailemalla ja omalle tilalle parhaiten sopivalla ratkaisulla voi saavuttaa merkittäviä veroetuja.
Puolet Suomen metsistä siirtyy nuoremmalle sukupolvelle vasta perinnönjaon kautta. Onnistunut omistajanvaihdos olisi helpompi toteuttaa, kun kaikki osapuolet ovat vielä elossa.