Joutoalueet eli maatalouskäytön ulkopuolelle jääneet peltolohkot ja entiset turvetuotantoalueet halutaan valjastaa metsätalouskäyttöön ja lisätä näin hiilivarastoja ja -nieluja. Porkkanana toimii valtion maksama metsitystuki, jota voi hakea maaliskuusta lähtien.
Viljelykäytöstä poistuneiden maatilkkujen ja turvesuonpohjien metsittäminen vaatii tietoa, taitoa sekä rahaa vähintään saman verran kuin hakkuuaukeiden uudistaminen istuttamalla. Luontaisesti pelloille tai suonpohjille syntyy vain harvoin laadukkaaksi puustoksi varttuvaa metsää. Peltomailla rehottavat rikkakasvit ja pajut, suonpohjat sitä vastoin saattavat pysyä kasvittomina vuosikymmenet.
Valtion tuella tyhjänpanttina olevat alueet halutaan hiilensitojiksi kasvamaan metsää.
Metsitystuki koostuu kiinteästä kustannuskorvauksesta sekä hoitopalkkiosta. Kustannuskorvaus on tuoreen asetuksen mukaan 1 000–2 000 euroa hehtaaria kohti riippuen metsitettävän alueen laadusta, eli onko kyseessä entinen pelto vai suonpohja, sekä myös metsitystavasta. Hoitopalkkio on 900 euroa hehtaarilta, ja se maksetaan automaattisesti toisena ja kahdeksantena vuotena työn toteutuksesta.
Metsitystuki ei ole peltojen osalta uutta, sillä valtio on tukenut pellon metsitystä 1960-luvun lopusta asti. Reilun 50 vuoden aikana pellosta metsäksi on palautettu noin 300 000 hehtaaria. Nyt tarjottava tuki kuuluu pääministeri Sanna Marinin hallituksen ilmastotavoitteisiin ja kattaa myös suonpohjien uudistamisen metsäksi. Esimerkiksi turvemaapelloilla metsittämisen lasketaan vähentävän 15 vuoden päästä kasvihuonekaasuja noin kymmenen tonnia hiilidioksidiekvivalenttia vuodessa hehtaaria kohti verrattuna siihen, että alue jätettäisiin vaille toimenpiteitä. Vastaavasti 45 vuoden päästä metsityksestä kasvihuonepäästöjen vähenemä on noin 17 tonnia hehtaaria kohti.
”Tuen myötä aiemmin taloudellisesti hyödyttömät joutoalueet saadaan tuottamaan puuta ja samalla lisätään hiilinieluja sekä vähennetään maankäyttösektorin päästöjä”, summaa projektipäällikkö Mira Isoniemi Suomen metsäkeskuksesta. Hän vetää Peltoheitot ja suonpohjat metsittämällä hiilinieluiksi -hanketta, jonka tarkoituksena on jakaa tietoa ja tuottaa koulutusmateriaalia viljelykäytöstä poistuneiden peltojen ja suonpohjien metsityksestä kiinnostuneille.
Vaikka metsitykseen kannustetaan, tavoitteena ei ole kuitenkaan istuttaa puuta joka niemeen ja notkelmaan. Metsityskohteen valinnassa pitää olla monella tapaa tarkkana.
”Puuta kannattaa istuttaa sinne, missä se on järkevää ja onnistuu todennäköisimmin. Vaikka hiilinielujen kasvattamista haetaankin, joutoalueilla on myös monia muita varjeltavia arvoja”, Isoniemi muistuttaa. Esimerkiksi perinnebiotoopit, maisemallisesti arvokkaat alueet, suojelualueet sekä rakennetut kulttuuriympäristöt ovat arvokkaampia avoimina alueina kuin metsitettynä.
Oli kyseessä peltoheitto tai suonpohja, kaiken lähtökohtana pitää olla soveltuvuus metsänkasvatukseen. Jos esimerkiksi entinen turvealue on pahasti veden vaivaama, metsittämisen sijaan se kannattaa kunnostaa kosteikoksi.
Metsäkeskus kartoitti metsittämiseen soveltuvat alat paikkatietoaineistojen perusteella. Selvityksen mukaan Suomessa voitaisiin metsittää noin 100 000 hehtaarin verran joutoalueita: maatalouskäytön ulkopuolelle jääneitä peltoheittoja sekä turvesuonpohjia.
Valtaosa maatalouskäytöstä poistuneista peltolohkoista sijaitsee Lapissa, Pohjois-Pohjanmaalla sekä Kainuussa. Puuntuotantoon soveltuvat, entiset turvetuotantoalueet löytyvät valtaosin Pohjanmaan maakunnista ja Kaakkois-Suomesta. Turvetuotannosta on tähän asti poistunut vuosittain 2 500–3 500 hehtaaria. Poistuma tulee merkittävästi kasvamaan turvetuotannon yllättävän nopean alasajon takia. Tuotantoalueita mahdollisesti myös poistetaan käytöstä, vaikka turvetta olisi vielä nostettavaksi.
Monesti kuvitellaan, että peltoheitot muuttuvat metsäksi puoliksi itsestään. Metsittäminen ei ole kuitenkaan helppoa.
”Metsänkasvatus entisillä viljelysmailla vaatii suunnittelua, työtä ja rahaa enemmän kuin tavanomainen metsänuudistaminen. Jokainen työvaihe on tarpeellinen ja jälkihoito välttämätön, esimerkiksi rikkojen ja vesakon torjunnasta ei sovi lipsua”, Isoniemi muistuttaa.
Entiset maatalousmaat ovat hyvin ravinteikkaita, minkä vuoksi heinät ja rikkakasvit rehottavat ja tukahduttavat taimet ilman tehokasta torjuntaa.
”Alan voi kyntää tai muokata keväällä ja käsitellä torjunta-aineella syksyllä. Istutustöihin mennään sitten seuraavana keväänä. Peltojen metsityksessä maanmuokkaus on välttämätön työ ja suositeltavin tapa on mätästys”, Isoniemi sanoo.
Rikkakasveja voi torjua sekä mekaanisesti että kemiallisesti. Vaikeissa pellon metsityskohteissa jälkihoitotuki ei välttämättä kata kaikkia heinästyskuluja.
Pellon metsittämisessä käytännössä ainut toimiva tapa on istuttaminen. Puulajeista varmin ja helpoin on kuusi. Koivu on hyvä vaihtoehto myös siinä mielessä, että suomalaismetsät muutenkin kuusettuvat vauhdilla.
”Koivunkasvatuksen kiusana ovat monin paikoin hirvieläimet ja myyrät. Kannattaa seurata myyrätuhojen alueellisia tilastoja, jotta istutusvuosi ja pahin myyrävuosi eivät osuisi yksiin. Mäntyä ei peltoheitoille kannata istuttaa. Ne kyllä kasvavat, mutta laatu jää surkeaksi”, Isoniemi sanoo.
Peltomaita saattaa vaivata ravinteiden epätasapaino, usein typpeä on runsaasti mutta booria niukasti. Ravinnepuutokset näkyvät puiden latvuksissa, vuosikasvussa ja neulasissa. Puiden latvasilmut vaurioituvat tai kuolevat, minkä jälkeen kuusesta tulee helposti monilatvainen, oksikas ja pensasta muistuttava. Isoniemi muistuttaa, että pellonmetsityskohteilla on usein tarpeen tehdä boorilannoitus kasvuhäiriöiden estämiseksi. Suopelloilla puolestaan voi olla tarvetta kaliumin lisäämiseen. Näitä ravinnepuutoksia ei voida tutkia maaperänäytteistä, vaan ne todetaan puustosta. Terveyslannoitukseen kannattaa ryhtyä heti, kun puissa havaitaan ensimmäisiä puutosoireita.
Peltoheittojen metsityksessä on haasteensa, mutta onnistuessaan se maksaa vaivan.
Peltomaat ovat yleensä parhaiten kasvavia metsämaita, sillä viljelyn aikana peltoja on kalkittu ja maaperä on ravinteikas esimerkiksi laidunnuksen jäljiltä. Ruuantuotannosta poistettujen peltojen metsittäminen voi Isoniemen mukaan palvella myös luonnon monimuotoisuutta, sillä muheville maille voi syntyä lehtomaista tai lehdon kasvillisuutta.
”Hankkeen tiimoilta laadimme pellonmetsityksestä sähköisen itseopiskelumateriaalin, joka löytyy metsäkeskuksen sivuilta”, hän vinkkaa.
Kunnossa oleva vesitalous on suonpohjien metsittämisen lähtökohta. Mikäli kohde on ympäristöään selvästi alavammalla paikalla eikä kuivatus hoidu normaalein metsäojin, alueelle kannattaa suunnitella muuta käyttöä kuten kunnostamista riistakosteikoksi tai lintujärveksi.
”Lillupeltoja ei kannata metsittää”, Isoniemi teroittaa.
Jos ojat tulvivat vettä, se kielii kunnostusojituksen tarpeesta. Metsityskohteilla ojien kunnostaminen on sallittua, mutta uudistusojitus kiellettyä. Kunnostusojituskohteilla tulee huomioida vesiensuojelu tarvittavilla rakenteilla.
Suonpohjien jäännösturpeessa on paljon typpeä, mutta niukasti kaliumia ja fosforia. Ravinne-epätasapainon vuoksi entiset turvetuotantoalueet saattavat pysyä paljaina vuosikymmeniä.
”Turve itsessään on hyvä itämisalusta ja puuntaimia syntyy luontaisesti. Ne kuitenkin kuolevat etenkin paksuturpeisilla kohteilla muutamassa vuodessa kivennäisravinteiden puutteeseen.”
Sen vuoksi tuhkalannoitus hyvälaatuisella puuntuhkalla on välttämätön paksuturpeisilla (30–40 sentin) kohteilla ennen metsittämistä ja uudelleen kiertoajan kuluessa. Paksuturpeisilla kohteilla kannattaa käyttää normaalia enemmän tuhkaa, neljästä viiteen tonnia hehtaaria kohti, jotta pärjättäisiin yhdellä lisälannoituksella.
Ohutturpeisilla alueilla voidaan muokkaamalla nostaa kivennäisravinteita pintaan ja näin varmistaa taimien kasvuunlähtö. Tuhkalannoituksen jälkeen myös luontaisesti syntyneet taimet menestyvät, eritoten hieskoivu lähtee vauhdilla kasvuun, jos ympärillä on siementävää puustoa.
Suonpohjilla voidaan kasvattaa mäntyä sekä hies- ja rauduskoivua. Metsitys voidaan tehdä istuttamalla, mutta myös kylvö onnistuu. Kuusta sen hallanarkuuden vuoksi Isoniemi ei suosittele ensimmäiseksi puulajiksi entisille turvetuotantoalueille. Kun männikkö tai koivikko varttuu, kuusentaimia syntyy yleensä luontaisesti alikasvokseksi.
Mäntyä kannattaa Luonnonvarakeskuksen ja Suomen metsäkeskuksen laatiman Suonpohjasta metsäksi -oppaan mukaan kasvattaa normaalia tiheämmässä, silloin saadaan parempilaatuista puuta. Harvennuksessa leimikko kannattaa jättää normaalia täydemmäksi.
Suonpohjien metsittämisessä on oleellisinta vesitalouden ohella nostamatta jääneen turvekerroksen paksuus ja laatu sekä pohjamaan rakenne. 10–20 sentin turvekerros ja sen alla hienojakoinen maalaji antavat hyvät eväät tulevaisuuden metsän kasvulle.
Turvemaiden rooli ilmastonmuutoksessa on viime aikoina ollut tapetilla. TURNEE-hankkeessa Soinin Naarasnevalla otetaan selvää, miten suonpohjan metsitys vaikuttaa hiilensidontaan ja päästöihin. Tärkeänä työkaluna on jatkuvatoiminen mittausasema.
Koiraharrastajien kasvava määrä luo uutta yrittäjyyttä ja maankäyttötarpeita. Seurakoirat touhuavat koirametsissä, mutta palvelus- ja pelastuskoirilla on pulaa harjoitusalueista.
Huolellisesti tehty tukkien katkonta eli apteeraus ropisuttaa metsänomistajan laarin tukun euroja. Myös leimikkoon sopivat mitta- ja laatuvaatimukset ratkaisevat puukaupan onnistumisen.
Suomen keväästä puuttuu runsaasti vettä. Kesäkuussa ahnaasti kasvavia viljoja ja nurmia sadetetaan kuitenkin hyvin harvoin. Miksi?