Eloperäisillä mailla ja karkeilla kivennäismailla peltojen fosforipitoisuus on pienentynyt nopeasti. Pohjois-Suomen nurmituotantoalueilla hyvät ja tyydyttävät fosforiluokat ovat muuttuneet välttäviksi ja huononlaisiksi.
Luonnonvarakeskuksen Ruukin tutkimusaseman tutkija Raija Suomela toteaa, että lannoitussuositusten suunnittelussa eteläisen Suomen savimaat ovat saaneet vahvan painoarvon. Pohjoisen karkeita kivennäismaita ja eloperäisiä maita ei ole riittävästi osattu huomioida. Lisäksi osa tutkijoista pitää viljavuusluokkaa välttävä suositeltavampana kuin luokkaa tyydyttävä.
”Pohjoisessa tyydyttävä-viljavuusluokka on koettu vähimmäistavoitteeksi turvaamaan erilaisten kasvukausien säävaihteluita. Karjatilalla pitää pystyä viljelemään sekä rehunurmea että rehuviljaa. Rehuvilja on näistä vaateliaampi maaperän viljavuusfosforin suhteen”, Suomela muistuttaa.
Oulun ja Lapin läänin peltojen viljavuuskäyrissä fosforin osalta muutos on ollut huomattava. Suomen ympäristöpalvelun tilastojen mukaan kaudella 1995–2000 Oulun läänin karkeista kivennäismaista punaisen viljavuusleiman sai kolmasosa maista. Vuoden 2011 näytteissä punaisella oli jo puolet lohkoista.
Nurmisadossa fosforia on noin kolme kiloa tuhannessa kuiva-ainekilossa. Myös odelma ja juuristo sitovat fosforia.
Eloperäisillä mailla punaisten viljavuusleimojen osuus kasvoi 41:stä 67 prosenttiin. Vihreän leiman sai vuonna 2011 siis enää vain yksi kolmasosa eloperäisistä maista. Lapissa suuntaus on samanlainen.
Viime kesänä fosfori heikosti käytettävissä
Fosfori sitoutuu todella helposti maahan; sitä helpommin mitä köyhempää maa on.
”Siitä huolimatta viime kesänä fosforia on karkeilla kivennäismailla ja eloperäisillä mailla myös voinut huuhtoutua kasvien ulottuvilta jatkuvien sateiden takia. Viljavuusfosforin hyödyntäminen kylmässä ja märässä maassa on joka tapauksessa ollut tavallista heikompaa. Se heijastuu sadon fosforipitoisuuksiin ja edelleen eläinten ruokintaan.”
Kylmässä ja tiiviissä märässä maassa viljojen juuristo jäi tavallista suppeammaksi eikä siksi pystynyt hyödyntämään maan fosforia.
Pohjois-Suomen karkeiden kivennäismaiden muokkauskerroksen alla on usein raskaampaa kivennäismaata; hienoa hietaa, hiesua tai hiesusavea, joka sisältää runsaasti raudan ja alumiinin oksideja. Tällainen pohjamaa sitoo muokkauskerroksesta mahdollisesti huuhtoutuvan fosforin. Pitkäaikaisessa kokeessa havaittiin, että Ruukin tutkimusasemalla fosforia kertyy jankkoon.
”Huuhtoutumisherkästä pintamaalajista huolimatta fosfori on yleensä melko turvassa vesistöön huuhtoutumiselta. Laajajuuriselle nurmelle pohjamaassa oleva fosfori voi olla ravinnereservi”, Suomela toteaa.
Fosforitarve tuottoisalla nurmella yli 30 kiloa
Nurmisato ottaa noin kolme kiloa fosforia tuhatta kuiva-ainekiloa kohti. 5 000 kuiva-ainekilon sato ottaa siis hehtaarilta 15 kiloa fosforia. Kymppitonnin sadossa sitä on 30 kiloa. Tämän lisäksi fosforia kuluu satokauden jälkeiseen odelmasatoon ja juuriston kasvuun.
”Näiden kuiva-ainesato voi olla esimerkiksi 5 000 kiloa hehtaarilta. Fosforia myös sitoutuu maahan ja voi huuhtoutua. Siksi fosforin tarve on suurempi kuin pelkkä sadossa oleva fosfori.”
Neljän tonnin rehuohrasadon jyvissä fosforia on 12,4 kiloa. Tyydyttävässä viljavuusluokassa saa lannoittaa 10 fosforikilolla, karjanlantapoikkeuksen myötä 15 kiloa fosforia hehtaarille. Jos oljet korjataan, kuten karjatiloilla yleisesti tehdään, myös oljessa fosforia poistuu maasta. Ilman karjanlantapoikkeusta maan viljavuus ohjautuu tyydyttävästä välttävään viljavuusluokkaan.
”Viime vuonna voimaan tulleissa lannoitussuosituksissa karjanlantapoikkeuksen avulla voi lannoittaa tuottavaa nurmea tai viljaa kohtuullisen hyvin”, Suomela toteaa.
Kasvin fosforinotto on energiaa vaativa tapahtuma, joten kasveilla ei yleensä tunneta fosforin luksusottoa.
Yksittäisistä kunnista esimerkiksi Kalajoella viljavuusluvut kivennäismailla ovat huonontuneet ”välttävään” ja ”tyydyttävään”. Eloperäisillä mailla ”välttävien” määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa jo kolmannekseen näytteistä, kun niitä aiemmin oli 19 prosenttia.
Hyvä sato köyhdyttää maata
Viime kesien säät eivät selitä pitkäaikaista viljavuusluokkien huononemista. Suomela näkee siihen monia syitä. Kymmenen viime vuoden aikana nurmisadot ovat kasvaneet huimasti. Maita on lannoitettu liian vähän suhteessa saatuun satoon. Maalajit ovat luontaisesti fosforiköyhiä.
”Ei ole järkevää ylläpitää korkeita fosforiluokkia, mutta ei ole riittävää näyttöä siitä, että välttävä olisi suositeltava luokka meidän maalajeillamme ja ilmasto-oloissamme. Fosfori on tärkeä ravinne kasvien kehitykselle erityisesti pohjoisessa, karjatilojen viljelykierroissa ja aikaisilla rehuviljalajikkeilla.”
Kun fosforia on vähemmän säilörehussa, sitä on myös vähemmän lannassa, jollei kivennäisistä ole huolehdittu hyvin. Fosforiköyhän lannan käyttö voi pienentää seuraavien satojen fosforipitoisuutta, ellei lannan pitoisuuksia analysoida ja huomioida lannoitussuunnitelmissa.
Suomela korostaa suuren säilörehusadon merkitystä nautakarjatilan kannattavuudessa. Koska yhä useampi viljelijä on onnistunut kehittämään nurmenviljelyään satoisampaan suuntaan, pärjäämistä tulisi tukea.
”Sallisin fosforilannoitusta hieman nykyistä enemmän. Karjanlantapoikkeuksen ei tarvitsisi olla erityistilanne vaan riittäisi, että olisi yleiset satotasoon sidotut maksimisuositukset, joihin saisi itse valita lannoituskeinot. Karjanlanta on arvokas ja hyvä lannoite oikein käytettynä. Tuottavassa nurmiketjussa sillä ei saa ympäristökatastrofia aikaiseksi.”
SAARA LIESPUU, teksti ja kuvat
