Maatalouden ilmastotavoitteiden toteuttamiseksi turvemaiden päästöt pitäisi saada kuriin. Ratkaisuja on löydettävissä muun muassa vilja- ja karjatilojen välisestä yhteistyöstä sekä uusista viljelytavoista.
Tuottajajärjestöjen Luonnonvarakeskuksella (Luke) teettämässä, heinäkuussa julkistetussa maatalouden ilmastotiekartassa turvemaat näyttäytyvät ratkaisun paikkoina. Koska yli puolet Suomen maatalouden kasvihuonekaasupäästöistä tulee tämänhetkisen käsityksen mukaan turvemailta, voidaan niiltä hakea myös tuntuvia päästövähennyksiä.
MTK:n ympäristöjohtaja Liisa Pietola ennustaa suopeltojen ilmastoimagon kohenevan tutkimustiedon karttuessa, koska sekä turvemaiden luokitteluun että pinta-alojen arviointiin liittyy epäselvyyttä. Myös turvemaiden erilaisten käyttötapojen kaasupäästöissä on turhan leveä virhemarginaali.
”Uskon, että arviota päästöjen lähtötasosta korjataan tulevina vuosina alaspäin. Toistaiseksi meidän on kuitenkin alistuttava ilmastotiekartassa esitettyihin päästökertoimiin.”
Sadon mukana pellolta poistuva hiili tulisi ottaa Pietolan mukaan paremmin huomioon, sillä parhaimmillaan se ylittää raportoitujen päästöjen määrän.
”En kiistä, etteivätkö turvemaiden ilmastopäästöt olisi merkittäviä, mutta tarkentamisen varaa on niin päästölähteissä kuin päästöjen vähentämiskeinoissakin. Nykytiedon varassa ei ketään voi syyttää ilmastopahikseksi.”
Langaton anturi mittaa Mika Räbinän perunapellosta vapautuvan hiilidioksidin määrää.
Naapurit ilmastotalkoisiin
Pohjois-Pohjanmaan Siikalatvalla viljoja ja siemenperunaa viljelevälle Mika Räbinälle turvemaat ovat tuttu juttu. Eloperäisten maiden osuus tilan viljelypinta-alasta on 54 prosenttia, mistä syväturpeisia maita on 12 prosenttia ja multamaita 42 prosenttia. Ajan saatossa turvepellot muuttuvat multamaiksi.
Turvepeltojen hyvää vedenpidätyskykyä hän kuvailee kaksiteräiseksi miekaksi.
”Kuivina vuosina turvepellot tuottavat varmimmin satoa. Sitten taas kun vettä tulee paljon, peltoa ei saa millään kuivaksi sadonkorjuuta varten.”
Säätösalaojituskaan ei auta märkinä vuosina. Jos vedenpinnan pitää korkealla, pellolla on mahdotonta liikkua. Tästä syystä Räbinä ei usko, että turvemaiden päästöjä voitaisiin pienentää merkittävästi säätösalaojituksen avulla.
Tila on mukana Luken koordinoimassa ja EU:n rahoittamassa OPAL-Life -hankkeessa, jonka tavoitteena on maatalouden ilmastopäästöjen vähentäminen kestävän tehostamisen periaatetta noudattaen.
Räbinä kertoo hankkeen innostaneen hänet yhteistyöhön naapuritilojen kanssa.
”Olen kylvänyt omille turvemailleni kolmeksi vuodeksi nurmea naapureiden karjalle ja saman ajan viljelen yksivuotisia kasveja heidän kivennäismaillaan.”
Monivuotisen nurmen viljely tuottaa vähemmän kaasupäästöjä kuin vaikkapa perunan viljely, jossa maata muokataan intensiivisesti ja se on pitkän aikaa mulloksella.
Räbinä ottaa vastaan karjatilojen lantaa, mistä on molemminpuolinen hyöty: omat pellot saavat ravinteita, eikä naapurien tarvitse raivata tai hankkia lisää peltoa lannan takia.
Hakerankaa käytetään polttoaineena viljan kuivaamisessa.
Turvepeltoja reserviin?
Liisa Pietola pohtii, että tulevaisuudessa turvemaiden pellot saattavat nousta arvoon arvaamattomaan.
”Jos tulee äärimmäisen kuivia kesiä, saamme ruokaa ja rehua edes jostain. Lisäksi turvepeltojen typpilannoitustarve on vain puolet siitä mitä kivennäismailla.”
Tuottavat turvemaat, joilla päästään hyviin satoihin ja jotka sitovat hiilidioksidia ilmakehästä, kannattaa pitää vastedeskin viljelyssä. Päästöt pienenevät, kun maanmuokkausta vähennetään ja pelto pidetään kasvipeitteisenä mahdollisimman suuren osan vuodesta.
Vesitalouteen ja säätösalaojiin kannattaa panostaa ennen muuta ohutturpeisilla mailla.
Sen sijaan heikkotuottoisille turvemaille tulisi keksiä uutta käyttöä.
”Viljelystä voidaan luopua vettyneillä, huonosti kasvavilla pelloilla, jotka kylvetään vain suorien tukien vuoksi ja joilta satoa ei aina edes korjata.”
Ruuan sijaan kaikkein märimmillä mailla voitaisiin tuottaa muita ekosysteemipalveluita, kuten luonnon monimuotoisuutta, maiseman avoimuutta taikka ilmaston- ja vedensäätelyä. Yksi tulevaisuuden visio olisi kosteikkoviljely. Vetisissä olosuhteissa viihtyvissä energiakasveissa olisi se hyvä puoli, että ne olisi mahdollista korjata vasta maan routaantuessa. Energiakuidun viljely edellyttäisi kuitenkin bioenergian tuotantoon ja jakeluun vaadittavaa infrastruktuuria sekä toimivia markkinoita.
Osan viljelykäytöstä poistettavista turvepelloista ympäristöjohtaja siirtäisi reserviin pahan päivän varalle.
”Nyt ei saisi tehdä liikaa peruuttamattomia ratkaisuja. Vaikka osa turvepelloista jätettäisiin pukkaamaan pajua, ne olisi mahdollista palauttaa myöhemmin viljelyyn, jos pohjoisen peltoja tarvitaan ilmastonmuutoksen edetessä.”
Tiedot säästä ja maan vesitilanteesta tulevat suoraan viljelijän puhelimeen.
Sukupolvien perintö
Mika Räbinä arvioi, että hänen viljelykokonaisuuteensa sisältyy vain viitisen prosenttia sellaisia turvemaita, joiden osalta päästövähennystavoitteet pakottavat miettimään muita vaihtoehtoja. Metsittäminen tuntuisi niistä houkuttelevimmalta, vaikkei sen onnistumisesta ole aina takeita.
”Ilmastotiekartassa metsityksen ilmastovaikutusta pidetään pienenä, mutta se johtuu siitä, että tarkastelujakso on vain 30 vuotta. Täällä Oulun korkeudella metsän kiertoaika on 80–100 vuotta, joten suurimman osan ajastaan metsä on hiilensitoja.”
Suosta raivatun pellon jättäminen pusikoitumaan on ajatus, jota viljelijän on vaikea niellä.
”Minua edeltäneet sukupolvet ovat tehneet valtavan työn saadakseen viljelykelpoista maata. Jos minä heittäisin sen niin sanotusti silleen, siinä olisi melkoinen jaakopinpaini omassa päässä ja isäni päässä, ja isoisäni pyörisi haudassaan.”
Vastausta turvemaiden ilmastohaasteisiin hän etsisi kokonaisuuden hallinnasta, jonka peruselementtejä ovat viljelykierron monipuolistaminen ja ojituksen suunnittelu.
”Jos viljelykierto on kohdillaan, nurmivuosina myös turvemailla on mielestäni mahdollisuus nollahiilitaseeseen ja jopa päästöt ylittävään hiilensidontaan.”
